Soman Chainani: The School for Good and Evil

Olipa kerran kylä, jossa asusti kaksi hyvin erilaista tyttöä. Toinen heistä on ihmisläheinen mutta turhamainen Sophie ja Toinen erakko mutta aina ystävänsä parasta ajatteleva Agatha. Kylästä siepataan aina kaksi lasta joka neljäs vuosi. Ryöstetyt lapset ovat aina yli 12, mutta alle 18. Minkä kyläläiset ovat jo selvittäneet on, että osasta lapsista tulee satujen Tuhkimoita ja prinssi Uljaita, tai satujen pahiksia. Kun tulee yö ja Sophie ja Agatha temmataan uuteen maailmaan uskovat kaikki, että Agatha sopii pahojen kouluun kuin nenä päähän ja Sophie prinsessojen kouluun, mutta onko vain virhe, että he päätyvät täysin päinvastaisiin kouluihin?

En pitänyt Sophien hahmosta. Hän on turhamainen ja kateellinen, ja mikä minusta hänessä tekee pahiksen, on hänen tapansa saada asiat keinoja kaihtamatta. Kuitenkin Sophien hahmo on mielenkiintoinen, ja kuinka hän kehittyy. Ei voi kuitenkaan sanoa, että hän kasvaisi ihmisenä. Sophie on todella fiksu. Pelottavan fiksu vaikka näyttääkin ensi alkuun siltä, että hän on täysi bimbo. Sophie käy hyvin pelottavaksi Doom Roomiin joutumisen jälkeen.

Agatha on ehkä etäinen ja erakko, mutta hän haluaa auttaa muita jopa oman henkensä uhalla. Liikuttavimpia kohtia oli, kun hän yritti pelastaa gorgoilin, mistä päästäänkin Tedrokseen, joka on tarinan prinssi, mutta minusta pikkumainen. Ymmärrän kyllä hänen paineensa olla isänsä varjossa, mutta se tekee hänestä heikon.

Hyvin mustavalkoinen teoshan tämä on, vaikka pyrkiikin näkemään sen niin sanotun harmaan alueen. Koulut ovat hyvä ja paha, Sophie ja Agatha ovat kuin päivä ja yö. Koulujen oppitunnitkin ovat esimerkkinä uglyfication ja beautyfication. Josta puheen ollen oppitunnit olivat mielenkiintoisia, jos vain niistä olisi kerrottu enemmän, ja kuvailtu tarkemmin, mutta taiat ja muut jäivät hämärän peittoon, koska tunneilla seurattiin Sophien näkökulmasta, joka ei keskittynyt opiskeluun, vaan toiseen kouluun pääsemiseen. Jäi vähän harmittamaan.

Minua ärsytti kun hyvien koulussa kaikki tulevat prinsessat olivat pinnallisia bimboja, jotka eivät ansaitse pelastamista, mutta ei pahojenkaan koulussa ollut kilttejä. Jotenkin puuttuivat ne hyvät ihmiset kokonaan, joka minusta jättää suuren aukon tasapainoon. Ainoat ehkä hieman kiltit olivat Kiko ja Dot.

Minusta mielenkiintoisinpia kohtia olivat myös toivomuskala ja kultahanhi! Mutta toivomuskalassa kärjistyi, kuinka turhia prinsessat ovat, ja kuinka he eivät oikestaan osaa muuta kuin toivoa prinssiä ja puhua eläimille. Hyvien tehtävä on vain puolustautua, kun pahat hyökkäävät. Ei toisinpäin. Ärsyttävää oli myös kirjailijan kerrontatyyli, jossa ei välillä pysynyt kärryillä, kuten miten päähenkilö on ikkunassa ja seuraavassa lauseessa iso aalto on jo napannut tämän ja lyönyt rantaan! Mitä! Missä välissä!

Yrittää olla satuja yhdistelevä satu, joka on ehkä sadun henkinen, mutta jotenkin puuttuu se legendaarisuus ja mieleenpainuvuus. Plussaa oli, että aina ei tarvita prinssiä pelastamaan päivää eikä prinssin suudelmaa ; )

"It's not what we are, Sophie. It's what we do."  -Echo in Sophie's mind

Arvostelu:<3<3< (Viihdyttävä muttei mitenkään erityinen)

Sonja Kinnunen: Jääsielu

Kirjamessukirjoja edelleen lueskelen.

Kuvitus:M-L Muukka

Rakastin jokaisen kappaleen alussa olevaa runoa. Ihastuin jok'ikiseen niistä. En ymmärrä, edes kuinka se tapahtui, mutta niiden sanat ovat samaan aikaan kauniita mutta kylmiä ja yksinäisiä. Haluan laittaa minusta ihanimmat tänne blogiin! Eli runot joita väliköissä on ovat kirjasta! Kaikki runot eivät ole Sonja Kinnusen. Osa on Ossi Kinnusen.

Sebastian on salamurhaaja. Kuningas pelkää henkensä edestä, ja Sebastian lähetetään tappamaan tuntematon murhaaja, Jääsielu. Sebastianin on toivottava, että löytää tämän ennenkuin tämä löytää hänet. Matkassa on luotetuin ystävä Fabian ja salapoliisi työ voi alkaa. Tehtävä kuulostaa miltei mahdottomalta, sillä tiedossa on vain Jääsielun ikä, mutta tehtävän vaikeus kalpenee palkkion rinnalla.

"Maailmassa on 

kaksi suurta vääryyttä: 

rakkaus, joka ei syty, 

ja rakkaus, 

joka on syttymisestään lähtien 

tuomittu kuolemaan."

Teos ei todellakaan vaikuttanut viisitoistavuotiaan kirjoittamalta synkän päähenkilömme takia. Sebastian on salamurhaaja ja palkkatappaja. On ihmeellistä, kuinka niin nuori kirjoittaja on kyennyt sulekutumaan niin synkkään mielenmaailmaan, kuvailemaan sitä, kuinka Sebastiania lopulta rauhoittaa vasta kun veri virtaa. Minun ongelmani kuitenkin aina kirjoissa, joissa on jokin mysteeri on se, että epäilen kaikkia ja kaikkea. Se omalla tavallaan häiritsee lukukokemustani!

Sanotaanko, että kirjassa tehtävät valinnat ovat minusta kammottavia, ja kirjan loppu ei todellakaan ole sitä mitä olisin kuvitellut. Se oli järkyttävä ja äärimmäisen surullinen. Ei uskokaa pois tuo ei spoilannut. Juonenkäänteet ovat ilmiömäisia, ehkä jopa liian epätodennäköisiä, ja liian myöhään lukijana tajuaa mihin tarina on menossa, ja kirjalijan nuori ikä ei tarkota, että halutaan kirjoittaa onnellinen loppu. Omalla tapaansa kertoo kirjailijan kypsyydestä.

"Tuleeko yö, 

jotta ihmiset voisivat

tehdä hirmutekojaan, 

vai kääntääkö päivä 

mustan viittansa 

tekojen tähden?"

Ehkä ainoana kritiikkinä keksin juuri sen, että juonenkäänteet ovat korostetun absurdeja. Kirjailijan nuoruus ehkä näkyy myös siinä, että ehkei Sebastianin ajatukset niin puhtoisia ole Viennaa kohtaan, kuin kirjassa on. Tai  no onhan Sebastian hyvin erilainen, mutta loppujen lopuksi aikuisuuden korvilla oleva mies. Muuten Kinnunen on onnistunut uppoutumaan miehen rooliin!

Täytyy vielä mainita, että sain muutaman kerran hyvät naurut Momosta. Momo on kissa, ja Sebastian vihaa kissoja, joten voitte uskoa, kuinka ihanaa naljailua tästä syntyy!

"Kuvitelmat ovat lasten leikkikenttä, 

harhat ovat aikuisten tuho."

Arvostelu: <3<3<3<

Kiera Cass: The Heir

Tästä sarjasta piti olla vain kolme osaa ja novellat, mutta jotenkin törmäsin neljänteen osaan kuin seinään. Tuli olo että heetkonen, eikö tästä ollut vain kolme osaa? Noh en valita loppujen lopuksi pidin aiemmista osista ja eikun tilaamaan kiireenvilkkaa kirjaa! Sarja jatkaa ihanilla kansikuvillaan ja upeilla mekoillaan.

Sisältää aiemmista kolmesta kirjasta juonipaljastuksia, sillä The Heir sijoittuu 17 vuotta The One kirjan jälkeen. Kuitenkin jos kestää tietää kenet Maxon valitsee The Onessa niin tämän voi lukea huoletta.

Eadlyn, Maxonin ja American tytär on elänyt suojattua elämää palatsissa ja valmistautunut tehtäväänsä tulevana kuningattarena. Kasti järjestelmä on poistettu, ja vaikka luultiin olojen helpottuvan, niin omanlaisensa kaaos on syntynyt, kun ihmisistä osa pitää yhä kiinni kasteista ja osa taas ei tiedä mitä uudella vapaudellaan tehdä. Ainoa jolla ei todellista valinnan vapautta ole ammatistaan on Eadlyn. Rauhoittaakseen kapinoitsijoita ja saadakseen kansan mielen harhautettua on Eadlynin aika pitää oma selection.

Loppujen lopuksi pidin enemmän American henkilöhahmosta. Eadlyn oli liian hemmoteltu, ja ajatteli liikaa itseään ja omaa mukavuuttaan. Ymmärrän että tulee isoja paineita hänen asemassaan, mutta hän unohtaa ihmiset, joita hänen tulisi hallita ja osoittaa ymmärrystä. Voin myös ymmärtää Eadlyn närkästyksen hänen joutuessa valitsemaan jo 17 vuotiaana kumppaninsa, mutta ei hallitsijalla ole aikaa olla itsekäs.

Minulla oli parin kuukauden tauko kirjassa, kun en enää jaksanut Eadlyn hahmoa, mutta kun taas jatkoin niin juuri seuraavassa luvussa tästä tuli jopa siedettävä, kun Eadlyn hyväksyi sen, että joutuu etsimään miehensä, ja kuinka tärkeää on, että hän jatkaa harhautusta.

Aion käydä läpi lempi mies hahmot kirjasta, koska noh heitä on paljon! En pitänyt siitä, kuinka suurinta osaa ei edes esitelty ja kuinka keskityttiin kovasti vain niihin tiettyihin. Kumma kyllä pidin kunnolla vain kahdesta pojasta Ericistä, joka ei ole osa selectionia, vaan Henrin tulkki ja Henristä. Hauskaa kyllä Henri on Swendishin provinssista, jossa puhutaan yllättäen SUOMEA. Kirjailija on ihan oikeasti käyttänyt suomen kieltä kirjassaan. Kielimuuri Henrin ja Eadlyn välillä on sydäntä särkevä, mutta minusta on ihana, kuinka paljon aikaa kirjailija on joutunut käyttämään kirjoittaakseen suomea kirjaansa oikein. Henri on suloinen ja kuin koiranpentu, joka seuraa emäntäänsä palvoen. Tässä on kuitenkin se ongelma, etten pidä koirista. :P

Eric on Henrin tulkki, ja vaikkei hän ole osa selectionia niin tuntuu, että Eadlyn löytää tästä rauhan. Pelkään jo seuraavaa osaa ja sitä, että Eadlyn ei voi valita Ericiä. Ja kuinka kamala on ajatus minusta, että he eivät voi olla yhdessä. Eric on ihanan sarkastinen ja kuitenkin etäinen. Ihanin kohta kirjassa oli minusta kun Eadlyn ei ymmärtänyt miksi Eric katsoi Eadlynin ja Henrin tanssimista surumielisesti. Se oli minusta hyvin kaunis ja kohtaus ja sisälsi niin monta asiaa pienissä sanoissa.

En lue tätä sarjaa sen vuoksi, että tässä olisi kyse jostain vakavasta, vaan sen vuoksi että sarja on viihdyttävä ja rentouttava ja antaa sopivan pläjäyksen romantiikan nälkääni. Ei tämä ei ole vakava sarja ja siksi en lue tätä kuin raamattua, vaan rentoutuakseni ja siksi voin arvostella tämän melko korkeaksi.

"I only have one heart and I'm saving it." -Eadlyn

Arvostelu: <3<3<3

Kiera Cass: Happily Ever After: The Prince

Eli jatkuu tämä Happily Ever Afterin lukeminen. Toinen novella The prince kertoo Maxonin näkökulmasta.

Ennen selectionia Maxonillla oli joku hänelle tärkeä. Hän ei kuitenkaan koskaan antanut itsensä tuntea enemmän kuin ystävyyttä. Tietäessään että selection odottää häntä. Hänellä on toiveita ja pelkoja selectionia kohtaan, mutta saadessaan tietää, että hänen isällään on näppinsä pelissä tyttöjen valinnassa hän ei voi muuta kuin ajatella, että hän on ansassa.

Kuinka hän voisi rakastua tyttöön, joka on tarkoituksella hänelle valittu jo ennen hänen omaansa?

Yllätyin kuinka paniikissa Maxon on. Ymmärrän, että hänelle kasataan paljon odotuksia, joita täytyy täyttää ja että America on hänestä rehellinen ja ihanan suorasukkainen, mutta kyllä lukiessa hänen näkökulmastaan niin American käytös on hyvin outoa ja ihmettelen miksi hän tätä pitää niin pitkään. Ymmärrän tosin, että on mukavampi valloittaa jotain tai jotakuta, joka ei halua tulla valloitetuksi.

Cass ei ihan onnistunut siirtymään mies hahmon pään sisälle. Vähän liian pehmeää jos saa sanoa. En osaa sanoa millaista olisi olla miehen pään sisällä, mutta esimerkiksi Splintered sarjan Moth in a mirror novellassa Howard onnistui paremmin näkemään miehen silmin tilanteen.

"America, my dear, I do hope you find something in this cage worth fighting for. 
After all this, 

I can only imagine what it would be like to see you actually try."

 - Maxon to America

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Tämä ei sinänsä ole arvostelu vaan vertailu suomen- ja englanninkielisen käännöksen välillä. Jos haluat lukea arvostelun niin löytyy Sapkowski tunnisteella.

Olen lukenut tämän jo englanniksi, mutta englanniksi lukemisessa on yksi suuri ongelma! Englanniksi witcher sarjaa suomennetaan paaljon hitaammin. Esimerkiksi nyt vasta ilmestyi ns toinen osa Kohtalon miekka eli The Sword of Destiny, joka on jo aikaa sitten suomennettu. Päätin siis lukea sarjan suomeksi kokonaan, jotta ymmärrän mitä milläkin hahmolla tarkoitetaan, sillä hahmonimet vähän muuttuvat.

Pidän molempien kielien kansikuvasta, tosin suomenkielinen teos ei anna mitään kuvaa Geraldin ulkonäöstä, joka antaa vapaan mielikuvituksen siitä miltä tämä näyttää, kun taas ilmeisesti engalnnin kielisissä kuvat on otettu Witcher pelisarjasta. Toisekseen ärsyttää että englanninkielisen version kannessa on lohikäärem, vaikka niistä on vasta seuraavassa osassa, jota ei ole julkaistu engalnniksi! Toisekseen noituri ei tapa älyllisiä tai vaarattomia sukupuuttoon kuolevia olentoja! Tosin lohikäärmeet ovat vain sukupuuttoon kuolemassa eivät vaarattomia.

Pidin edelleen periaatteellisesta Lumikin tarinasta, mutta Viimeinen toivomus oli ylitse muiden suomenkielisessä versiossa. Osittain sen vuoksi, että ymmärsin paremmin sanoja ja tunnelmaa. Esimerkiksi en englannin kielisessä versiossa ymmärtänyt mitä gooseberry eli karviainen tarkoittaa. Suomenkielisessä Yennefer tuoksuu syreeniltä ja karviaselta. 

Tunnelma tuntui olevan jotenkin tiiviimpi ja jännityksen täytteinen englannin kielisessä versiossa, mutta suomenkielisen version hillitty rauhallisuus taas ehkä toi enemmän ilmi Geraldista ja siitä että hän on noituri. Tuntui kuin suomenkäännöksessä hänellä ei olisi ollut yhtäpaljon tunteita, joka poikkeuksellisesti oli hyvä asia, sillä noituri ei periaatteessa enää ole ihminen, ja inhimillisiin tunteisiin ei ole varaa.

Pidin loppujen lopuksi suomenkielisestä versiosta, koska no ymmärsi paremmin ja sanottaneenko että käännös tuntuu paremmalta ja enemmän kirjaan sopivalta. Jotain hyvää siis siitä, että suomeksi käännetään kirjoja! Tämä näkyy siinä, että usein engalnniksi ei tarvitse kääntää teoksia, koska harva teos muissa maissa saa aseman, että mennään ihan käännökseen asti. Se näkyy siinä, että käännettäessä isoksi kieleksi ei välttämättä nähdä yhtäpaljon vaivaa, kuin ehkä suomeksi käännettäessä. 

Engalnnin kielellä on myös vähemmän synonyymejä kuin suomen kielessä, joka johtaa siihen, että suomen kieli kykenee olemaan ilmaisuvoimallisempi tässä teoksessa kuin englannin kielinen. tosin jotkin nimien suomennukset olivat ärsyttäviä, kuten Dandelion = Valvatti :D

Jatkan tätä sarjaa suomeksi, joten jatkossa ei tule vertailuja suomen- ja engalnnin kielen välillä.

Kiera Cass: Happily Ever After: The Queen

Eli kyseessä on The Selection sarjaan kuuluva novella kokoelma. Happily Ever Afterissä on ilmestyneet neljä novellaa, mutta haluan kunnioittaa arvostelemalla ne erikseen, sillä liikutaan aina eri henkilön päässä ja ajallisesti eri paikoissa.

The Queen kertoo kuningatar Amberlysta ja hänen selectionistaan. Eli kuinka hänestä tuli kuningatar ja lopulta Maxonin äiti. Ennen kuin Amberlystä tuli yksi hän oli neljä, joka teki ruumiillista työtä saastuneella alueella, jonka vuoksi hänen terveyden tilansa oli huono. Kuitenkin hän oli aina haaveillut prinssistä, ja nyt hänen täytyisi vain saada prinssin huomio, mutta kuinka?

Omalla tavallaan Queen avasi Amberlyn hahmoa, ja sitä miksi hän on niin rauhallinen ja hyväksyi kaiken. Kirjailija on onnistuneesti kyennyt vaihtamaan American hahmosta toiseen, ilman että he tuntuvat samalta henkilöltä. Queen oli nopea tempoinen johtuen sen lyhyydestä, mutta omalla tavallaan juuri sopivan mittainen(noin 90s)

Novellassa oli aikaa kiintyä Amberlyyn, mutta ei kuitenkaan juurtua niin paljon, että olisi halunnut lukea lisää hänen selectionistaan, koska tuntui että kaikki on jo selvää! Olipas lyhyesti kommentoitavaa, mutta oli myös lyhyt novella! Arvostelen sitten viimeisen novellan kohdalla ^^

"I'm desperate for peace. I think you might be the only chance  I have at that."

"The center of your storm?" 

"Yes."

 -Prince Clarkson and Amberly

C.J Daugherty: Night School, Yön valitut

Satuin kirjastossa pyörimään ja tartuin kirjaimellisesti ensimmäiseen kirjaan, joka käteeni osui. Ja ajan tappamiseksi, aloin lukemaan. Jäinkin sitten koukkuun ja eikun sulkemisaikaan kotiin lukemaan loppuun. Eihän minulla mennyt siinä kuin puoli neljään aamu yöstä, ja jälkikäteen piti totemani, ettei ehkä edes ollut yöunien tuhlauksen värtti.

Allie kapinoitsija tytär, joka lähetetään viimeisimmän tempauksensa vuoksi Cimmerrian sisäoppilaitokseen, josta kukaan ei ole kuullutkaan. Koulussa rehtori ottaa hänet ystävällisesti vastaan, ja vaikka hän joutuu opettajan silmätikuksi, niin hän sopeutuu kouluun ja ystävystyykin. Puhumattakaan komeista pojista kuten Carter ja Sylvain. Mutta miksi koulu on niin eristyksissä ulkomaailmasta ja puhelimia ja tietokoneita ei ole oppilaiden käytössä. Ja mikä onkaan yö koulu ja ketä siihen osallistuvat ja mitä he siellä tekevät?

Olin 100% varma, että kyseessä on jälleen jokin vampyyri kirja tai että yö koulussa on kyse jostain yliluonnollisesta. Noh toisin kävi. Tämä ei ole edes spoileri, sillä missään vaiheessa kirjaa ei anneta ymmärtää, että kyseessä olisi fantasiakirja. Mutta jostain syystä pinttyneesti luulin tätä fantasiakirjaksi. Johtunee siitä että englanniksi luin saman tyylisen kirjan nimeltä Fallen, jossa myös oli sisäoppilaitos sekä samanmoinen tunnelma, mutta minkäs teet.

Omallatapaansa kun yö koulun tarkoitus paljastui ajattelin, että no olipa lame. Kuitenkin tarina ja juonenkäänteet jaksoivat kiinnostaa, mutta toisaalta kliseitä oli kamalasti, ja laskeskelin niitä mielessäni. Tässä vain muutama maininta. Kolmiodraama duuuh!!,nuoret saavat vapaasti yöllä juoksennella katolla ja metsässä, kunhan opettajat eivät huomaa, ja no eiväthän he huomaa ja tanssiaiset.

Seuraava teksti voi sisältää mahdollisesti spoileroivia osioita, mutta ei niin että häiritsisi lukemista!

Kuitenkin nuortenkirjaksi minusta oli merkittävää, että kirja sisälsi melkein raiskatuksi tulemisen! Ja sen kuinka päähenkilömme jälkeenpäin mielessään läpikävi asiaa. Ei kuitenkaan tapahtunut mitään! Toinen tärkeä asia mikä otettiin esille, oli tyttöjen välinen kiusaaminen, joka ei ole aina suoraa, ja usein kun siitä sanotaan niin tytöt vain muuttavat tapaa jolla kiusata! Itse olen joutunut kokemaan tätä ja minusta kirjassa oli hyvin kuvattu sitä, ja mitä se psyykkisesti aiheuttaa. Toisaalta taas kirjassa vallitseva epäluottamus muita ihmisiä kohtaan oli häiritsevää. Koko ajan piti olla miettimässä, että voikohan tuohon luottaa.

Kirjan kyllä ahmi, mutta en voi sanoa sitä kliseiden vuoksi mitenkään merkittäväksi. Teos on hyvää viihdettä ja lukemisen arvoinen, mutta jos on hirveä lukujono, niin kannattaa jättää väliin.

Arvostelu:<3<3<3

Lena Dunham: Sellainen tyttö

Ensimmäiseksi en oikein pidä kirjan otsikon suomennoksesta. Engalnniksihan tämä on Not that kind of a girl ja suomennos on melkein päinvastainen alkuperäiseen verrattuna... Oikeastaan ensimmäinen omaelämänkerta, jonka olen jaksanut lukea loppuun, mutta johtuu varmaankin siitä, että kirjaa ei ole kirjoitettu aikajärjestykseen ja sitä sävytää rohkea huumori.

Kirjassa Lena kertoo elämänsä opiskeluajoista, mutta myös vähän nykyisyydestä ja kaukaisesta menneestä. Käydään läpi todella monta suhdetta, mikä niissä meni vikaan ja mikä toisaalta onnistui. On myös painonhallinnasta ja perheestä, eli aikalailla kaikkea, mikä saattaa vaivata naisen päätä. Parisuhde, oma keho ja perhe tässä järjestyksessä.

Pidin kirjan huumorista. Se oli epätavallista, koska tuntui siltä kuin kirja olisi jutustellut kanssasi ja kertonut edellisillan tapahtumista. Kuin kuulisi mehukkaita juoruja ja juorujahan me olemme aina valmiita kuulemaan, eikö? Sinänsä nerokas tapa kertoa omasta elämästä ja sattumuksista.

Kirja on todella suora seksin suhteen, mikä ei minua haitannut. Mitä turhia kiertelemään. Onneksi nyt kuitenkaan ei kaikkiin yksityiskohtiin menty, joten sopii sellaisellekkin lukijalle, joka ei pidä seksistä puhumisesta/lukemisesta. Kirjassa olisi voitu rohkaista muunkin ehkäisykeinon käyttöön kuin kondomin, kuten pillerit tai kierukka.

Pohdintaa:
Oli hyvin outoa, kuinka Dunham tuntui koko ajan olevan terapiassa ja/tai syömässä johonkin vaivaan lääkkeitä. Jotenkin tuntuu ettei suomessa paljon käydä terapiassa tai psykiatrilla. Toisaalta ilmeisesti Amerikassa ne kuuluvat vakuutukseen? kai? Toisaalta suomalaiset eivät kovin helposti halua myöntää käyvänsä terapiassa tai kuten sanotaan "kallonkutistajalla". Pitäisikö asian olla toisin?

Kuitenkin jotenkin tuntuu, ettei kirjasta ole paljon sanottavaa. Kyllä se oli viihdyttävä ja kyllä kirja sopii niillekkin, jotka eivät paljon lue, sillä kappaleet ovat lyhyitä ja niitä on helppo vain lukea seuraava kun edellinen loppuu.

Arvostelu:<3<3<3

Pirjo Hassinen: Joel

Äidinkielen opettajani blogista löysin tämän kirjan, joka kuului teoksiin, jotka ovat ilmestyessään heräättäneet jonkinsorttista pahennusta. Valitettavasti niin vanha kirja, ettei kuvaa löydy, mutta kannessa lihaksikkaan miehen torso.

Maria ei oikein tiedä mitä tekee. Ei ole tutkintokaan valmis ja kaikki on kesken. Hän opettaa venäjää aikuisopistolla ja haaveilee lihaksikkaasta urheilijasta Joelista. Maria päätyy äidinsä pyynnostä töihin äidin alustvaateliikkeeseen ja huomaa pitävänsä siitä työstä. Hänellä alkaa olemaan vakituinen suhde aivan tavallisen kunnolisen miehen kanssa, mutta ei voi ollaa fantasioimatta Joelista ja tämän lihaksikkaasta varresta.

Päähenkilömme Maria on aika tavallinen. Ei tiedä oikein mihin menisi elämässä ja mitä haluaisi sillä tehdä. Ainoata huvia tuo miesystävä ja ilmeisesti joko seksi ei ole hyvää, tai miesystävä ei vain riitä ainaisen fantasioinnin ja halun vuoksi Joelia kohtaan. Joel on loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mariakin tuntuu tajuavan tämän, ettei Joelilla oikein lihaksien lisäksi ole muuta, mutta ei kuulemma muuta tarvitsekkaan olla.

Kirjoitustyyli on mukaansatempaavaa, ja vaikka tajuaa, ettei mitään maailmaa mullistavaa tapahdu niin kirjaa on kuitenkin sujuvaa lukea. Vähän ehkä kerkisin tylsistyä, mutta asioiden eloisa kuvailu oli ihan mielenkiintoista. Eniten kyllä pidin siitä kun alusvaatteita kuvailtiin tiedä häntä miksi?

Seuraavat kaksi kappaletta ovat pohdintaa :):

Kirja kertoo miehestä seksiobjektina ja fantasian kohteena. Ja tämä omalla tapaansa laittoi miettimään. Jos Joel kertoo entisajan miehen sekusalisoinnista ja miehen näkemisestä seksiobjektina, niin on kumma, että minusta kirjan kuvaillessas Joelia ei se poikennut nykyajan nuortenkirjallisuudesta. Mitä se taas kertoo ajastamme? Pidän todella paljon Armentroutin teoksista, mutta kuvaus tyyli miehistä on hyvin samanlainen kuin Joel:ssa ihan näin esimerkkinä.

Onko niin, että yhteiskuntamme on jo täysin normeissa niin naisen, kuin miehen seksualisoinnissa? Olemmeko lopulta vain seksiobjekteja muiden silmissä? Miten me oikeastaan katsomme toista ihmistä. Katsommeko tätä vain kauniina kasvona tai kehona vai yritämmekö nähdä millainen hän on sisältä. Tunnistaa eleistä ja ilmeistä mikä on tämän tunnetila? Ei useimmiten ei ole näin vain katsomme vain pinnalle. Jos satumme näkemään jonkin tunnetilan voi olla, että heijastamme vain omia tunteitamme.

"Joku sydämmetön olisi saattanut epäillä että se mikä oli ylimääräistä pohkeessa oli poissa jostain muusta, jne." -Marian ajatus Joelista

Arvostelu: <3<3 (Ihan mielenkiintoinen, mutta ei minusta mitenkään merkittävä.)

Maria Carole: Tulen tyttäriä

2. Kirja kirjamessuilta tälläkertaa pienkustantamo Osuuskummalta. Tässä kirjassa minulle uutta oli naisten välinen rakkaus. En siis aiemmin ole lukenut kirjoja, joissa sitä olisi. Kirja oli mukavaa luettavaa ja jatkoinkin sitä yömyöhälle, kunnes tajusin että pakko lopettaa ja jatkaa aamulla. Eli aika lailla putkeen luin kirjan pienellä tauolla siinä välissä.

Maailmassa, jossa jumalat kävelevät maan päällä ja heidän jälkeläisensä knameirat kykenevät hallitsemaan vettä, tulta, maata, ilmaa tai parantamaan. Naarni on knameira, soturi ja odottaa oman palvelusaikansa loppumista. Ei hänellä tosin ole mitään soturin elämän jälkeen, mutta tavattuaan Emmin hän saa syyn. Emmi on erakkoluonne ja elää yksin kylän reunalla poikansa kanssa. Emmi on aina halunnut pois, mutta moni asia pitää hänet paikoillaan. Liv taas on altameira 3/8 jumalain verta ja siis ei kovin arvokas. Nyt hänet ollaan naittamassa miehelle, jota tämä ei kestä, ja sehän ei tulisieluiselle Liville käy.

Minua suorastaan ärsytti kuinka vähän loppujen lopuksi näistä voimista oli puhetta. Niistä ei suorastaan kerrottu mitään. Oli sinänsä ihan hianoa, kuinka varovaisesti voimista kerrottiin, ja kuinka niistä ei tehty suurta haloota, mutta tuntui kuin ideaa ei olisi haluttu käyttää sen täydellä potentiaalilla, mikä minusta oli sääli! Tuulen taitajista ei kerrottu yhtikäs mitään, veden lapsista vain sen verran, että he saattavat ruostuttaa raudan puhki ja maasta sen verran, että ruusupuska kukki komeasti.

"Emma tuoksui ihmiseltä, mutta huumaavalla tavalla ihmiseltä. Valolta ja halulta."

 - Naarnin ajatus Emmasta

Ymmärrän, että ennen kaikkea tässä ei ole kyse fantasiakirjasta, vaan romanttisesta kirjasta, joka kertoo upeasti eri henkilöiden näkökulmista ja tunteista, jotka ohjaavat heidän motiiveitaan. Sota on taustalla, ja vastustajasta ei oikein kerrota mitään. Toisaalta tuntuu että kaikki tarpeellinen kerrotaan, vaikka välillä oma tiedonhalu antaakin aihetta ärtymykselle, kun sitä tiedonjanoa ei sammuteta.

Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin tarkasti luotuja, ja he ovat jokainen omanlaisiaan olematta stereotyyppisiä tai yliampuvia. Naarni on sisäänpäin kääntynyt ja jääräpäinen. Välillä itselle se oli ongelma, kun ei pystynyt samaistumaan tämän käytökseen, mutta silti Naarnin aivoissa oli mielenkiintoista, vaikka ei välillä ymmärtänyt tämän syy-seuraus näkemystä tapahtumista. Pidin jostain syystä erityisenpaljon Vanjasta, joka on hieman naistenmies, mutta kuitenkin loppujen lopuksi hyvin lemepeä ihminen ja kuin lämmin peitto johon takertuu aamuisin. En oikein tiedä miksi hänestä sai sellaisen vaikutelman, mutta kertoo hyvästä kirjasta kun henkilöistä tulee omiakin assosiaatioita.

Maailma on hyvin tasa-arvoinen, mutta sitten taas lapsella ei ole mitään valtaa itsestään ei pojilla ei tytöillä, ja omalla tavallaan he uskovat että mitä heille tapahtuu on heille kohtalon sanelemaa, mikä loppujen lopuksi on totta, mutta he eivät saisi jättää tekemättä asioita sen vuoksi. Onneksi Liv on tarpeeksi omapäinen!

Upea teos, joka alun kankeudesta päästessään vetää mukaansa ja suorastaan nautin kirjasta. Aina kun meinasi edes vähän tulla tylsää tapahtui juonenkäänne, joka tehokkaasti esti edes ajatusen tylsistymisestä. Kirja on tasapainoinen, eikä yliammu mitään, joka tekee siitä aidoimpia kirjoja joita pitikään aikaan olen lukenut, vaikka se onkin fantasiaa!

"Naiset ovat... pehmoisia ja lämpöisiä sopivista kohdista" -Vanja

Arvostelu:<3<3<3<3

Tämä Chisun Etsijät kappale sattuu sopimaan aivan täydellisesti Naarniin ja Emmaan!

En ole tehnyt laulua, enkä omista siitä enkä videosta mitään.

Jenna Kostet: Lautturi

Kirjamessuilla viikko sitten käyty, ja sen satoa käyn arvioimaan. Ostin yhdeksän kirjaa, joten niissä menee pieni hetki lueskella. Pienkustantamoja eniten kävin tukemassa, ja tänä vuonna heillä oli oikein hieno standi, koska he olivat yhdistäneet voimansa! Päädyin ostamaan heiltä Tulen tyttäriä, Lautturin, Steampunk koneita ja korsetteja, sekä Jääsielun. Ensimmäisenä tartuin Lautturiin.

Kuva: Johanna Lumme

Lautturi kertoo kahdesta lukioikäisestä nuoresta. Toinen heistä on Kai, lautturi. Maailma on hänelle tuntematon paikka ja kaikki tuntuu uudelta ja pelottavalta, kuinka selvitä tässä uudessa paikassa. Lukiossa nopeasti oppii ketä saa katsoa silmiin ja kenelle avata suunsa. Silti vaikka Iraa ei saisi katsoa, vetää tämä Kain katseen puoleensa. Ira on suosittu tyttö ja hänellä on suosittu poikaystävä ja hän tietää kuinka pysyä suosittuna. Ei ainakaan kertomalla runoistaan tai sanoistaan jotka hän haluaa kirjoittaa. Kai pistää hänen silmäänäsä, koska Kai:llakin on sanoja, sellaisia sanoja joita hänkin haluaisi sanoa.

Kirjassa on moninaisia aihepiirejä kuten koulukiusaaminen, perheväkivalta, oma kasvaminen ja yhteiskunta. Iran mielessä oli ihan hauska liikkua, kun pikkuhiljaa tulee omaa tuntoa, ja sitä että ei tässä välttämättä olla lauman jäseniä, vaan on omatkin ajatukset ja aina ei tarvitse myötäillä sitä, mitä muut ajattelevat. Kuitenkin kiinnostavampi hahmo oli Kai, joka halusi olla vahva ja kestää tämän maailman, mutta joka jokaisessä käänteessä tuntui olevan tätä vastaan.

Suorastaan nerokkaasti Kostet on pystynyt liikkumaan nii pojan kuin tytönkin päässä ja mikä tärkeintä, jonkin toisenlaisen kuin ihmisen päässä. Kirjoitustyyli on kuin vettä, joka valuu viileänä ja raikkaana kieleltä nieluun. Kaikki on sulavaa ja jotenkin tarina vain keinuttaa sinua kevyesti ja pitää sinut lempeästi otteessaan. Rakastuin Kostetin tyyliin kirjoittaa.

Pidän Kostetin tyylistä kirjoittaa. Sitä on kevyttä lukea, mutta jokaisella sanalla on kaunista paino arvoa, ja kirjailija ei pelkää sanoa ääneen yhteiskuntamme outouksista, joita jäädessään miettimään syntyy ajatus, että mikä järki tässä on ja olemmeko unohtaneet miksi olemme täällä. Esimerkkinä Kai:n todetessa, että ihmisillä on outo tapa antaa niin paljon henkistä arvoa rahalle, joka kuuluu fyysiseen maailmaan, ja siitä kuinka ihmisillä on hierarkia, jossa ihmiset tietävät oman sosiaalisen paikkansa.

Tulipa pitkä ylistysteksti Kostetille! Ja iso kiitos Robustosille, kun kustantaa kauniita kirjoja.

Kirjan lopetus oli lumoava ja saatuani kirjan loppuun jouduin vain laittamaan kirjan alas ja itkin. Itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Kuinka virta vie ihmisiä toisistaan pois päin. Kuinka eläminen kuluttaa meitä jokaista. Oli siis aika lohduton olo, mutta se että kirja sai aikaan niin voimakkaan ja ihanan tunnereaktion, on minusta onnistunut teos.

"Minä luen nopeasti ja muurahaiset marssivat edessäni ryhdikkäinä. 

Ne ovat sanoja, joilla on jalat ja jotka astuvat." 

-Kain pohdintaa lukemisesta

Arvostelu:<3<3<3<3< (Upeaa kieltä ja ajaituksia herättävä teos olematta liian raskas)

Uusia tuulia!

Eli vihdoin tämä tyttö oppi käyttämään tunnisteita, ja nyt pitäisi olla helpompi blogistani etsiä jotain mukavaa lueattavaa sinulle tai kirjoja joista pidän tai kirjat jotka ovat inhokkejani.

 Arvostelu asteikkoni menee sydämmillä ja neljä ja puoli tähteä ansainneet kirjat kuuluvat viiden tähden kastiin, koska ovat niin lähellä. Puolikkaat olen muuten pyöristänyt alaspäin, mutta yleensä kolme ja puoli sydäntä on minulle ollut täysin lukemisen arvoinen kirja. Toivottavasti blogitekstit sitten selvittävät, miksi olen antanut kyseisen arvosanan kirjalle.

Ja kommentoikaa ^^ Minusta on mukava vastata ja keskustella kirjoista, joten laittakaa vapaasti kommenttia : 3

Pahoittelen pitkiä tekstejä, mutta minulla on vain niin paljon sanottavaa hyvistä kirjoista! Ja vielä loppuun oma runoni.

We build our trust 

in dreams and dust

and in the end

we end up

empty.

Arina Tanemura: Full Moon o Sagashite 1-7

Nimen käännös englanniksi on searching for the full moon. Luen paljon kirjoja, mutta luen myös mangaa. Haluan blogissani arvostella myös mangaa, koska se on sarjakuvaa ja omalla tavallaan myös sana  taidetta. Olen kyseisen sarjan lukenut päälle kymmenen kertaa välillä suomeksi välillä englanniksi. Joka kerta se on ihan yhtä ihana ja surullinen.

Full Moon kertoo 12 vuotiaasta Mitsuki tytöstä, jolla on sarkomaaksi kutsuttu kasvain kurkussa. Jos kasvainta ei leikata Mitsuki kuolee, mutta hän ei halua leikkausta, sillä tämä menettäisi äänensä eikä kykenisi enää laulamaan, joka on hänelle enemmän kuin elämä. Eräänä päivänä hänen seinänsä läpi tulee kuolemanjumala pari Meroko ja Takuto, jotka kertovat, että hänellä on vuosi elinaikaa ja että tänä päivänä tulee joku henkilö, joka estää hänen kuolemansa. Mitsuki karkaa, ja kuolemanjumalien ei-niin-vapaa-ehtoisella avulla lähtee toteuttamaan unelmaansa.

Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta tarinalta, mutta Tanemuran vahvuus on tarinankerronnassa sekä tämän kyvyssä tehdä mielenkiintoisia sivuhahmoja, joiden tarinat ovat melkein yhtä tärkeitä kuin päähenkilönkin. Sivuhenkilöiden tarinat omalla tapaansa vaikuttavat myös päähenkilön elämään, kuten Merokon menneisyys ja romanttinen historia ja mustasukkaisuus Takutosta.

Tanemura luo loistavaa draamaa ja onnistuu luomaan kirjojensa loppuun kliimaksin, joka jokaisella kerralla saa kyyneleet silmiin, luki kirjaa sitten kuinka monta kertaa hyvänsä. Tarinankerronnassa ei ole aukkoja, ja asiat selietään pienillä asioilla. Full Moon on myös uudelleen luettavissa, koska jokaisella lukukerralla huomaa jonkin yksityiskohdan, johon ei aiemmin ole kiinnittänyt huomiota.

Mitsuki on hieman pikkuvanha hahmo, ja hän vaikuttaakin enemmän ehkä kuusitoista vuotiaalta ellei jo ihan aikuiselta. Tähänkin löytyy syy tarinan edetessä. Mitsukin nimi tarkoittaa täysikuuta.

Meroko pupunkorvainen kuolemanjumalatar on mustasukkainen ja äkkipikainen, mutta loppujen lopuksi vain hyvin haavoittunut henkilöhahmo. Hänellä on minusta surullinen menneisyys ihmisenä ja ei näköjään kuoleman jälkeenkään sen paremmin mene.

 Takuto on kissankorvainen kuolemanjumala, joka on vakava, mutta kuitenkin välittävä henkilöhahmo. Pidän hänestä aivan kamalasti. En löydä sanoja kuvaamaan häntä.

Mainitsen vielä kolmannen kuolemanjumalan Izumin, joka on koirankorvainen. Hän on minusta mielenkiintoinen. Hän on ilkeä, mutta kuitenkin lempeä. Hän tekee pahaa, mutta pyrkii aiheuttamaan hyvää. Hän on hyvin kaaottinen hahmo.

Vielä näin loppuun, että Tanemura on ainoa shoujo mangan piirtäjä, jonka tyylissä isot silmät eivät ole niin häiritsevät, kuin muilla piirtäjillä. Tyyli on hyvin yksityiskohtainen ja kaunis ja lisättynä vielä upea tarinankerronta, niin parempaa saa hakea.

"I'm not afraid to die. But,  I'm so afraid to live. So afraid..." -Mitsuki 

Arvostelu: <3<3<3<3<

Victoria Aveyard: Red Queen

Taas uusi nuorille aikuisille suunnattu trilogia, eihän se ole ollut muodissa kuin viimeiset viisi vuotta... Periaatteessa dystopinen, toisaalta fantasiaa ja toisaalta valtapeliä. Erilaisten osasten sekoitus, joka toimii ja ei toimi. Kirja nappasi mukaansa, mutta jälkimaku ei ollut mitenkään hämmästynyt, tai että haluaisin lukea kirjan uudestaan ja jatko-osankin hankkiminen on epävarmalla pohjalla. Oli kuitenkin asioita joista pidin ja joidenka vuoksi kirja on lukemisen arvoinen.

Kansikuva on aivan tajuttoman ihana! Ja nimi on upea olisi ollut ihana jos sisältö olisi yhtä mahtava.

Yhteiskunta jossa ihmiset on jaettu punaisiin ja hopeisiin heidän verensä sävyn mukaan. Tosin hopeat voimineen ovat ihan toisesta maailmasta ja hallitsevat melkeinpä orjina olevia punaisia. Mare Barrow on punaverinen ja ei oikein muussa hyvä kuin näpistelyssä.. Häntä odottaa sotaan ja aikaiseen kuolemaan lähtö, mutta kohtalolla on omat tarkoituksensa.

No positiivista sinänsä kirjassa oli se ettei kirja sisältänyt kolmiodraamaa vaan oikein neliödraaman. Päähenkilöämme jahtaa niin lapsuudenystävä, kuin toinen toistaan komeammat prinssi veljekset. Ehkä vähän liioittelua?

Kirjan juonen käänteet olivat ennalta arvattavia, ja niiden ennakointi oli tehty hyvin voimakkaasti, mikä osaltaan johti siihen ettei minua oikein tuntunut yllättävän mikään. Maven oli minusta ihana, ja oli hieman ärsyttävää, kuinka luonteet vaihtuvat. Cal taas hänkin tuntui hieaman oudolta, kun taas on toisenlainen ja sitten toisenlainen, joten on vaikea kuvailla näitä prinssejä. Päähenkilömmekin on omalla tapaansa niin täydellinen ja niin epätäydellinen. Kirjaan on vain ehkä yritetty saada liian monta elementtiä, kun on prinssiä ja kapinaa ja poikkeuksen poikkeusta ainiin sanomattakaan kilpailusta kuka saa olla prinssin vaimo oh lalaa.

Kuitenkin oli mielenkiintoista mitä kykyjä silvereillä oli ja kuinka niihin kuitenkin päti se, että ei voinut tehdä mitään olematonta, esimerkiksi vettä ei voi liikutella jos sitä ei ole tai valoa ei voi muokata jos on pimeää. Kirjailija kuitenkin kompastuu omaan erinomaisuuteensa kyvyissä, sillä on poikkeuksia, jotka rikkovat hänen oi niin tarkasti määriteltyjä kykyjä ja niiden rajoituksia. Esimerkkinä itsensä kopioija, joka kykeni luomaan itsestään monta kopiota, ja silti kykeni pitämään kaikki kopionsa fyysisinä ja ne eivät olleet vain kangastuksia. Eli kyvyt olivat kivoja, mutta saisivat olla omien määritelmänsä mukaisia.

Luettava kirja jopa viihdyttävä, mutta ihan kuin olisin lukenut kirjan jo aiemmin? Niin samanlaisia piirteitä kuin muissa kirjoissa. Pidin kuitenkin valtapelistä ja pohdinnasta onnellisuudesta.

quote myöhemmin <3

Arvostelu:<3<3

Andrzej Sapkowski: The Last Wish

Introducing the witcher on periaatteessa kokoelma lyhyitä tarinoita, joissa kuitenkin on taustalla yhtenäinen juoni, jonka vuoksi lyhyt tarinat ovat tärkeitä ja antavat niin kuin osittainen otsikko viittaa johdatuksen siihen mikä tai kuka witcher on. Luin teoksen siis englanniksi, joten pahoittelen huonoja suomennoksia, tai jos ne eivät vastaa oikeaa suomennosta.

Gerald of Rivian on noituri. Lapsesta kasvatettu monsteri monsterien palkka tappajaksi. Strigan haavoittamana hän menee tuttu papittarensa luokse toipumaan. Siellä hän palaa muistelemaan mennyttä ja mikä on johtanut tähän tilanteeseen ja siihen mitä hän nyt on. Tarinat polveilevat hänen ystävistään hänen noh seikkailuihinsa monessakin mielessä.

Pidin pienestä romanttisesta vivahteesta, jonka jotkin tarinan kohdat ja henkilöt kohtasivat. Se oli minusta jopa sykähdyttävämpää kuin suurin osa nykyajan YA kirjallisuuden romansseista. Joskus kirjailija onnistuu luomaan jotain aitoa, yrittämättä vaikuttaa lukijaansa. Kaunista oli myös se ettei kaikki ole pysyvää. Kirjassa hahmojen ollessa aikuisia myös huumorin teema on aikuisempi ja oli vaihteeksi mukava lukea hieman aikuisempaa materiaalia, jota ei ole kuorrutettu vaaleanpunaisella vaahtokarkilla ja unelmilla.

Pidin erityisesti kirjailijan versiosta lumikista. Se ei ole kaunis se ei ole satu. Sanoisin että se on tragedia, mutta elämä ei aina ole kiltti niille, jotka sen ansaitsisivatkin ja totuudella on aina kaksi puolta.

Mielenkiintoista on, kuinka kaikki ei ole niin mustaa ja valkeaa. Kaikki ei ole kokonaan hyvää eikä pahaa, ja Gerald on siinä välimaastossa. Jokainen tekee virheitä arvioidessaan näitä, mutta witcherin tulisi pysyä mustan ja valkean ulkopuolella. Jostain syystä kuitenkin Gerald hakee ihmisyyttä. Tai pyrkii löytämään sen itsestään. Mikä siis ei välttämättä ole hyvä asia, mutta sitä on mielenkiintoista lukea, mikä ajaa tätä meidän noituriamme eteen päin.

Kirjahan on puolalaisen kirjailijan teos, joka on höystetty voimakkaalla mustalla huumorilla, jota värittää kaunis keskiaikaismainen tunnelma, kun on vielä prinsessoja, linnoja ja kirouksia maailma, josta kaikki legendamme ja satumme ovat syntyneet. Tämä voisi hyvinkin olla se maailma. mistä meidän kaikki tarumme ovat lähtöisin.

"You claim a lesser evil doesn't exist.You're standing on a flagstone running with blood, alone and so very lonely because you can't choose, but you had to." -Renfri to Witcher

Arvostelu: <3<3<3<3

En omista mitään videosta enkä ole tehnyt sitä! Musiikin on tehnyt Miracle of sound Witcher 3 pelistä inspiroituneena ja kappale sopii kirjaan täydellisesti.

Siiri Enoranta: Surunhauras lasinterävä

Olenkin odotellut Enorannalta uutta teosta ja tässä se tuli. Piti ihan tilata. Jälleen kerran Enoranta luo sanoillaan uuden maailman, jossa on jotain samaa ja jotain erilaista meidän maailmaamme. Maailma on meille ymmärrettävissä ja samaistuttavissa, mutta silti toinen.

Lasinkirkas prinsessa Sadeia hallitsee Sidrineijan valtakuntaansa rautaisin ottein. Hän pitää kaikki narut käsissään, ja kenenkään ei ole vastaan sanomista. Hän saa aina haluamansa ja nyt hän tahtoo kultakauriin, joka kertoisi tulevaisuuden hälle.

Uli on viisi vuotias poika, jonka kuusi vuotis syntymäpäivä lähestyy. Surukauriin saarilla jokainen kuusi vuotta täyttävä menee surukaurisniitylle, jossa surukauris ilmestyy ja kertoo lapselle hänen elämänsä aikana kohtaaman surunmäärän, surutaakan. Kohtalo on hassu asia, joka saattaa yhteen mitä mielenkiintoisimmin tavoin erilaiset ihmiset.

Ensiksikkin kirja oli loistavasti kirjoitettu ja pidin siitä, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua täysin mukaansa. Jotenkin kirja tuntui raskaalta ja jaksoi lukea vain muutaman kappaleen kerrallaan kunnes piti hengähtää. Kirjassa käsitellään myös niin montaa eri aihetta ja henkilöä, että meinaa ihan hengästyä.

Kirjassa mieleenpainuvinta itselleni oli se, että valehtelemalla itsellemme voimme varmasti päätyä kohtaloon, joka ei meitä miellytä.

Myös kirjassa omalla tavallaan otetaan kantaa ihmis arvoon. Sidrineiassa miehet ovat yhtä arvottomia kuin nainen 1800- luvulla, eli kelpaa vain siitos oriiksi tai keittiöön. myös puhuttaessa miehistöstä puhutaan naisistosta ja isänmaa onkin äidinmaa. Tällä Enoranta on kiinnittänyt huomionsa omalla tapaansa sanastoon nykypäivänä, ja kuinka naisen ja miehen epätasa-arvo edelleen näkyy niissä.

Kirja on omalla tapaansa traaginen kertoessaan eri ihmisten kohtaloista. Omalla tapaansa traagisetkin kohtalot ovat hyviä ja kauniita kirjassa. Esimerkkinä Asporin ja prinsessan suhde, sen päätös ja se kuinka joskus vain hetki toisen elämästä on parempi kuin koko loppuelämä.

Rakkas ja halu ja oman mielihyvän tavoittelu on aika lailla pää osassa. Jokainen haluaa jotain ja toinen haluaa toista. Tulee halun kierto, jossa jokainen tavoittelee joko eri asiaa tai samaa asiaa ja riippuen siitä tulee yhteentörmäyksiä ja kohtalon kolhuja. Jälleen Enoranta kirjoittaa tekstiä, jossa sukupuolella ei ole väliä vaan sillä mitä tuntee ja mitä tarvitsee.

Suloista oli myös kuinka katsottiin pienen pojan silmin maailmaa, joka hänelle ennalta sanottiin olevan hälle surullinen ja kuinka Uli oppii olemaan pelkäämättä. Hitaasti mutta varmasti jokainen voi muuttua ja jokainen kokemus jota koemme muuttaa meitä pikkuhiljaa.

Jälleen kerran lumoava teos, joka sanoillaan saa ihmisen kuvittelemaan ja tiedostamaan asioita, joita ei ehkä ymmärrä tai pohdi ilman tätä teosta.

"Se ettet näe sitä ei tarkoita, etteikö se olisi läsnä" -Aspor

Arvostelu: <3<3<3<3

Kiera Cass: The One

The Selection- sarjan kolmas ja Americasta kertovan juonen viimeinen osa. The Selectionhan jatkuu neljännessä ja tulevassa viidennessä  osassa, mutta kertoen American tyttärestä. En voi paljastaa enempää, sillä muuten teillä ei olisi mitään jännitystä lukea kirjaa.

Valinnassa jossa prinssi valitsee itselleen 35 tytöstä prinsessan, tulevan kunigattarensa on kisassa jäljellä enää neljä tyttöä, eliitti. America on päättänyt tosissaan taistella prinssi Maxonista, ja katsoa eteen päin. Jättää menneet menneeksi ja hyväksyä se, että tulevaisuus, jota hän Aspenin kanssa oli unelmoinut ei välttämättä ole se mitä hän haluaa, tai mikä on häntä varten. Nyt Amercan täytyy voittaa ihmiset puolelleen ja tietysti prinssi Maxonin tunteet. Mutta kuinka käykään, kun ei ole rehellinen tunteistaan ja kapinalliset käyvät yhä levottomammiksi?

Lumoava päätösosa, joka on tälle sadulle oiva lopetus. Kyllä tämä on satu. Omalla tapaansa kun hahmoja tulee joka tuutisa on vaikea pysyä kärryillä, että kuka on tullut missäkin kirjassa ja mikä olikaan heidän suhteensa.

Loppuratkaisussa oli kuitenkin pieniä ongelmia minun kannaltani, sillä tuntui kuin kirjailijan olisi ollut väkisin pakko laittaa tiukka loppuhuipennus ja sitten helpottaa omaa kirjoittamistaan vain hankkiutumalla eroon muutamasta hahmosta. Tuntui vain niin typerältä että kaikki meni helposti vaikka kaikki näytti mahdottomalta.

Pidin Merin yrityksistä hurmata prinssi, ja kuinka tämä ei tajunnut, että prinssi jo välittää tästä suuresti ja sen vuoksi nauraa. Merin hahmo oli hauska, mutta en pitänyt hänen uppiniskaisuudestaan ja koko kirja sarjan ajan hänen päättämättömyytensä on ottanut kunnolla pattiin.

Maxon oli minusta edelleen ihana, mutta tuntui niin pahalta, sillä hän edelleen piti toista tyttöä Krisiä kuin varalla vähän kuin Mer Aspenia. Silti se tuntui tarpeettoman julmalta ja vaikka prinssi on herrasmies tuntui, kuin hän ei kuitenkaan olisi vielä valmis kuninkaaksi.

Oli mukava lukea päätös osa, mutta se ei loppujen lopuksi ollut mitenkään ihmeellinen ja siinä ei ollut oikein mitään jännitettävää. Hetkittäin oli tippalinssissä, mutta ei niin tunteita herättävä, että kyyneleet olisivat valuneet. Edelleen Cass osaa sanoillaan kertoa tarinaa, joka on kuin höyhenen kevyttä ja miellyttävästi soljuvaa. Kannattaa lukea ihan vain heleän kirjoitus tyylin vuoksi!

"America, my love, you are sunlight falling through trees. You are laughter that breaks through sadness. You are the breeze on a too-warm day. You are clarity in the midst of confusion.

You are not the world, but you are everything that makes the world good. Without you, my life would still exist, but that's all it would manage to do." 

-letter to America from Maxon

Arvostelu:<3<3<3

Jennifer L. Armentrout: Every Last Breath

Täydellinen lopetus upealle Dark elements- sarjalle! Kaikki ratkeaa ja menee yhteen. Tosin loppuselitys oli ehkä hieman huono valinta minusta. Tarina jatkuu suoraan siitä mihin viimeksi jäätiin.

Lilin on vapaana ja asiaa ei auta yhtään, että se on Samin ruumiissa. Nyt Laylan pitäisi keksiä keino pysäyttää Lilin, ettei maailman loppu koputa ovelle. Laylan on myös tehtävä valinta pysyäkkö siinä tutussa ja turvallisessa, vai astua uuteen ja pelottavaan.

Tuntuu että Layla on kasvanut siitä alun varovaisesta tytöstä. Ehkä vähän häiritsi kuinka monta kertaa hän mietti, että pitää laittaa ison tytön pikkuhousut jalkaan, mutta hän oikeasti teki sen myös joka kerta. On myös upeaa, miten Laylan kasvaessa hänen muotonsakkin muuttuu tai no siis silloin kun hän muuttuu demoni muotoonsa.

Kirjailija on upeasti käsitellyt hahmojen tunnetiloja ja sitä tapahtumiin reagointi on aitoa. Oli myös ihanaa että tuotiin lisää taustaa ja aspekteja taivaaseen ja helvettiin. Tarina jaksoi kantaa koko matkan ja melkeinpä putkeen luin kirjan.

Outoa kuitenkin lopulta minusa oli, että demonista tehtiin oman tahdon omaava olento, joka pystyy sääliin. Olihan se ihana että Rothilla oli pehmoinenkin puoli, mutta jotenkin hän ei ollut niin mahtava, kuin ensimmäisessä osassa, jossa hän on täysi demoni. Demonit eivät voi rakastaa samalla tavalla, vaan se on enemmän himoa ja omistamista, ja minusta siksi tämän kirjan romanssi oli omaan makuuni lopulta liian hempeä. Sitä ei edes korjannut Rothin halu lähteä kauas pois.

SPOILERS AHOI!

Oli upeaa että kirjailija laittoi Laylan tekemään valintansa jo alkupäästä kirjaa, ja sitä ei tarvinnut odottaa pitkään ja oli upeaa tietää että on itse ollut osana äänestystä, jossa valittiin kumman kanssa Layla päätyy lopulta yhteen. Tuloksesksi oli tullut Astaroth <3

Loppuratkaisun olisi voinut toteuttaa toisinkin. Minusta järkevin valinta olisi ollut, että kun Lilinia iski rauta miekalla niin kyllä Laylaakin sattui, mutta hän ei saanut oireita, mitä demonille olisi pitänyt tulla raudasta. Niin Lilin olisi tapettu sillä, mutta Layla ei olisi saanut muuta kuin periaatteellisen iskun miekasta ja näin ollen selvinnyt siitä hengissä.

Arvostelu: <3<3<3<3

Jennifer. L. Armentrout: Stone Cold Touch

Toinen osa The Dark Elements trilogiaan. Vähän hitaammine meni kuin edeltäjänsä johtuen minulla varmaan siitä, että en pitänyt Zaynestä, jonka kanssa kohtauksia on enemmän. Roth 4ever!

Layla on edelleen shokissa. Roth on palamassa helvetin liekeissä ja todennäköisyydet hänen paluuseensa on nolla. Kuitenkin tämän palatessa kaikki menee ojasta allikkoon. Lilin on syntynyt ja heidän pitäisi löytää ja tunnistaa tämä ennen kuin kaupungin valtaa wraithi armeija. Puhumattakaan siitä, jos näin tapahtuu tulevat Helionit antamaan viimeisen tuomion niin ihmisille, demoneille kuin wardeneille.

Kirjassa aika paljolti keskitytään Laylan ja Zaynen suhteeseen, mikä minusta on tylsää, sillä Zayne on liian hyvä, liian kiltti. Suunnilleen sillä tasolla, että Layla pitäisi laittaa häkkiin koristeeksi, eikä antaa tehdä mitään, joka voisi jollain tasolla vahingoittaa tätä. Kun taas Roth on siitä ihana, että hänen mielestään tulee elää nähdä ja kokea. Kuka siis visi vastustaa demoni prinssiä?

Toisaalta kirjassa tulee myös enemmän ilmi Rothista. Aina kaikki ei ole miltä näyttää, vaan välillä on pakko toimia muutoin kuin itse haluaisi. Pidin tästä hahmokehityksen aspektista. Myös Layla tuntuu vetävänsä päänsä pois puskasta ja näyttävänsä, että hänkin ehkä voi olla kirjan sankarihahmo, joka ei ole aina pelastettavana, mutta näin on monessa Armentroutin kirjassa, että päähenkillöhahmo on vahva.

Sulavaa tekstiä, jota on helppo lukea ja ymmärtää englanniksi. Armentrout on myös loistavasti onnistunut liittämään helvetin ja taivaan, ja niihin liittyvän mytologian. Kardinaali synnit, jotka vaativat Lilinin syntymän ovat mielenkiintoisesti tulkittu.

Lopetus kirjalle on inhottava clifhanger, joten suosiolla luin kirjan vasta nyt, kun kolmas ja viimeinen osa on tullut. Mielenkiintoista oli, että kirjailija toisen kirjansa jälkeen laittoi nettiin äänestyksen, että kumman kanssa lukijat haluavat, että Layla päätyy yhteen, ja kirjailija kirjoitti vasta äänestystuloksen perusteella viimeisen osan!!! Soooo cooool! Tietysti itse äänestin Rothia, mutta katsotaan nyt miten käy. :)

Quote myöhemmin <3

Arvostelu: <3<3<3<

Sally Green: Puoliksi paha

Näin alkuun on pakko sanoa, että aina ei kannata uskoa arvosteluja ja sitä mitä muut sanovat. Tätä kirjaa on sanottu Harry Potter uusinaksi ja liian raa'aksi ja vaikka miksi muuksi, mutta minulle tämä kirja oli nautinto. On sanottu että päähenkilömme menee ojasta allikkoon ja vielä allikon allikkoon ja ettei mitään toivoa ole. Minusta oli ja vaikka menee huonosti hän silti pystyi olemaan vahva.

Nathan on puoliksi musta ja puoliksi valkoinen noita. Puoliksi hyvä ja puoliksi paha. Hänen äitinsä oli parantaja ja hänen isänsä on surmaaja. Hän on kasvanut valkoisten noitien keskuudessa, jotka eivät tähän luota. Mustien luoksi ei ole uskaltanut lähteä. Ennustuksen vuoksi häntä haluavat kaikki ja ainoa jonka Nathan haluaa pysyy kaukana ennustuksen vuoksi.

Kirja on selviytymisestä, ja omalla tavallaan itsensä ymmärtämisestä ja löytämisestä. Nathan on voimakas hahmona. Vaikka hän ei halua hyväksyä itseään kasvatuksensa vuoksi on upeaa seurata, kuinka hän oppii ymmärtämään ja hyväksymään. Tuntuu myös kuin hän näkisi paremmin hyvän ja pahan. Niiden eron. Välillä kuitenkaan niitä rajoja kunnioittamatta.

Vaikka kirjassa oli hyvin paljon kidutusta ja vankina olemista, niin oli hienoa lukea päähenkilöstä, jolla on aivot! Arvostan kirjaa suuresti, jos se kykenee aiheuttamaan minussa voimakkaan tunne reaktion. Tässä kirjassa se oli suoranainen oksetus, koska kidutus välillä oli kuvattu hyvin brutaalista ja kidutus menetelmät olivat suorastaan sairaita. Mutta sitä oli jostain syystä aivan upea lukea!

Olen lukenut ensimmäiset neljä Harry Potteria, ja minusta nämä kirjat poikkeavat paljonkin. Niin kirjoitustyyliltään kuin sisällöltään. Tässä on kyllä salainen noita/velho yhteisö, mutta taikaan ei välttämättä tarvita sauvaa, ja eri noidilla on vaihtelevat kyvyt vaihtelevin voimakkuuksin. Mielenkiintoista oli, se että naisia arvostettiin enemmän tässä yhteisössä, sillä heillä oli usein voimakkaampi kyky.

Kirjassa oli minusta kantaa ottavinta se, että me näemmä asiat niinkuin itse haluamme. Valkoiset noidat näkivät olevansa hyviä, ja parempia kuin mustat noidat. Valkoiset noidat ovat kilttejä. My ass. Valkoiset noidat voivat minusta olla ihan yhtä pahoja ellei pahempia, kuin mustat noidat. Tuntuu myös että valkoiset noidat ovat osittain vain kateellisia mustille noidille.

Kirja antoi minulle paljon pohdittavaa ja mielenkiintoa. Kirjan loputtua lähdin epätoivoisesti krijastosta etsimään seuraavaa osaa ja niin ei ole käynyt pitkäänaikaan. itse pidin kirjan tahdista poikkeavasta jaksoituksesta ja maailman luonnista. Ei saa uskoa kaikkea mitä muut sanovat!!

"Juju on siinä, ettei piittaa." - Nathan

Arvostelu: <3<3<3<

En omista mitään videosta, enkä ole tehnyt siitä mitään. 

Tämä kappale sopii omalla synkkyydellään, mutta omalla toiveellan olla pakenematta tähän kirjaan.

Sarah Wines: Of Metal and Wishes

En vain kyllästy näihin kirjoihin, joissa kerrotaan vanha satu tai tarina uudella tavalla. Aina on löytynyt se upea pieni twisted thing, jota olen rakastanut. Tälläkertaa on The Phantom of The Opera:sta tehty uudelleen kerronta. Eikä tämäkään tuottanut pettymystä.

Wen työskentelee teurastamolla lääkäri isänsä apulaisena, Teurastamolla kuoli nuori poika vuosia sitten, mutta on sanottu, että poika jäi kummittelemaan. Tuota mystistä haamua suorastaan palvotaan ja uskotaan sen toteuttavan toiveita. Wen ei usko moiseen humpuukkiin, mutta hän toivoo kostoa, ja saakin sen veren kera.

Kirjassa on todella paljon seksististä käytöstä ja Itanya ihmisten keskuudessa naiselle kaikki kaikessa on hänen siveytensä säilyminen, muutoin hän ei kelpaa vaimoksi tai oikeastaan yhtään miksikään. Toisaalta taas miehet ovat pervoja, jotka eivät välttele lähentelyä ja ehkä pahinta kirjassa oli Wenin pomo, jolla selkeästi oli aikeita suoraan sanottuna raiskata tämä. Onneksi on ghost <3

Hahmot ovat mitä mielenkiintoisimpia. Päähenkilömme loppujen lopuksi omistaa aivot, vaikkakin hän minusta sieti liikaa lähentelyä, mutta toisaalta hänellä ei ollut siihen muuta vaihtoehtoa kuin kestää.

Ghost oli minusta omalla tavallaan surullisen kaunis henkilö, jolla oli enemmän syvyyttä kuin ehkä aluksi haluaa ymmärtää, ja no olihan hän kyllä pelottavakin hahmo, mutta omalla kömpelöllä tavallaan niin hellä, että ihan sattuu. Melik taas oli erilainen, voimakas ja omalla tapaansa dominoiva. Silti en ihan hänelle syttynyt. Ghosti oli enemmän makuuni.

"I wanted to build a world where you and I could play and live 

and where no one else would harm us, ever." -Bo the Ghost

Tunnelma on omalla tavallaan steampunk henkinen. Tämä johtuneen eniten Ghostista. kirjailija on upeasti kuvaillut ghostin rakentamia koneita ja selittänyt niiden mekaniikat. Ne ovat suorastaan nerokkaita vaikkakin tappavia. Kerronta oli sulavaa ja kirja piti otteessaan ja päästi pois vasta viimeisellä sivulla.

Pidin kirjasta sen suorasukkaisuuden vuoksi, sensuroimattomuudesta ja moniulotteisuudesta. Seuraavaa kirjaa odotellen!

"We cannot own each other, Bo. We can only offer what is ours to give." -Wen

Arvostelu: <3<3<3<

Kerstin Gier: Smaragdin vihreä

Huikea päätösosa, jota itse olin pantannut ihan liian kauan siihen nähden kuinka nautinnollinen lukukokemuksen jälleen Rakkaus ei katso aikaa -trilogia on jo aiemmin tuottanut. Tämä oli kyllä upea loppuhuipennus.

Toisen kirjan lopetuksen jälkeen Gwendolyn (ihana nimi!) on jäänyt sydän murskattuna miettimään miten tästä eteenpäin. Kirja jatkuukin suoraan edellisestä kirjasta. Gwendolynin olisi selvittävä manuetista ja selvitettävä hänen isoisänsä jättämä arvoitus, hänen jo kuolleen isoisänsä avulla.

Nerokas juonikudelma kutoutuu yhteen ja on aivan lumoavaa lukea, kuinka palaset loksahtavat paikoilleen ja ajanrattaat lähtevät jälleen liikkumaan. Aikamatkustus kirjassa on luontevaa, ja loppujen lopuksi ymmärrettävä paradokseja voisi syntyä, mutta sen takia heidän pitääkin olla niin varovaisia.

Ihanaa lukea 16 vuotiaan romantiikan nälästä ja siitä, kuinka assian aina eivät mene hyvin ja on pittava ymmärtämään tarinan toinenkin puoli. Gwendolynin ja Gideonin lähtiessäratkomaan viimeisiä osasia on Gwendolynin pakko oppia luottamaan tähän, vaikkei saisi luottaa kehenkään. Gideonin ja Gwendolynin välilllä on luottavissa niin suoraan, kuin rivien välistä, että tuota kipinää ei tule tukahduttaa, vaan sen pitää antaa roimahtaa ilmiliekkeihin.

Paljoa en voi sanoa tästä viimeisestä kirjasta spoileroimatta, joten siksi jätän tämän blogiteksin näin lyhyeksi. Mutta täsää kirjassa sanat Minä rakastan sinua oli yksi voimakkaimmista sanoista joita olen lukenut. Niillä oli merkitystä enemmän kuin voi ymmärtää. Mielenkiintoinen loppuratkaisu!

Kirja sarjasta on pakko sanoa sen verran, etta se on rytmitetty loistavasti. Ehkä hieman oli vaikea pysyä kärryillä, sillä nämä kolme kirjaa kertovat kolmenviikon tapahtumista. SEn unohtaa usein tätä lukiessa, mutta osittain se johtuu aikamatkustuksesta, ja sen päivää pidentävästä vaikutuksesta.

"Minä rakastan sinua, Gwenny, ethän jätä minua." -Gideon

Arvostelu: <3<3<3<3<

En ole tehnyt videota, enkä omista siitä mitään.

Kappale jotenkin sopii tähän kirjaan ja sen lopetukseen. Samaan aikaan koskettava, mutta kuitenkin kertoo kaiken mitä sen täytyy.

Jandy Nelson: The Sky is Everywhere

I'll give you the sun kirjan jälkeen oli pakko saada lisää Nelsonin tuotantoa! Tämä kirja ei ehkä riittänyt ihan I'll give you the sun:n tasolle, mutta siltikin hyvä teos.

The sky is everywhere kertoo Lenniestä, joka on menettänyt siskonsa. Ennen hän oli vain sisko se ei niin huomaamaton, mutta hän oppii, että ehkä hänelläkin on omia unelmia ja toiveita. Nyt hänen pitäisi oppia löytämään oma paikkansa ilman siskoaan ja tämän olemassa oloa. Ylipääseminen on vaikeaa ja tilannetta vaikeuttaa se, että on kaksi poikaa. Toinen heistä auttaa muistamaan toinen unohtamaan, mutta kumpaa hän haluaa ja kumpaa hänen pitäisi haluta.

Oli mielenkiintoista seurata seksuaalista heräämistä, ja sitä että oppii tuntemaan itsensä paremmin. Omalla tapaansa piti myös oppia, että surussa ei olla yksin, vaikka siltä tuntuisikin. Myös äidin uupuminen tilnteesta ja hänen poissaolonsa vaikuttaa päähenkilöön ja tämän psyykkeeseen, ja heidän "seikkailija" äitinsä oli suunniteltu hyvin.

Sinänsä kolmiodraama on vanha juttu, ja minusta sitä ei välttämättä olisi tarvinnut. Pidin todella paljon Joesta, koska hän oli avoin, sydämmellinenja juuri sitä mitä tarvitsi. Toinen taas oli minusta melkein jopa hhyväksikäyttöä, ja minusta hänen vanhempana tosin myös murheenmurtamana olisi pitänyt pystyä asettamaan itselleen jonkin moisia rajoja.

Tämä varhaisempi teos on hyvä, mutta selkeästi Nelsonin sanallinen kyky ilmaista asioita on kehittynyt toisessa kirjassa. Tässäkin on upeita kielellistä ilmaisua, mutta ne eivät ole yhtä vaikuttavia,eivätkä liikuta pelkillä sanoilla, kuten I'll give you the sun:ssa, joka saa jo pelkillä laseilla kyyneleet silmiin. Kuitenkin vertaamatta The Sky is everywhere:ä niin se on omassa luokassaan kaunis teos ja käsittelee harvinaisemmalla tavalla oman seksuallisuuden kasvua.

Pidin myös erityisesti tavasta kertoa Baileyn ja Lennien eli sisarusten suhteesta Lennien kirjoitusten avulla. Koskettava teos niin monellatasolla, että on edes vaikea paneutua kirjan joka aspektiin.

"If anyone asks where we are, just tell them to look up." -Lennie

Arvostelu: <3<3<3

Annukka Salama: Harakanloukku

Taas upea teos Salamalta, joka ottaa mukaansa, eikä päästä ennenkuin viimeinenkin sivu on kaluttu puhtaaksi.

Vikke lauman villivarsa on taas hankaluuksissa ja tällä kertaa hänet on siepattu. Unna, Rufus, Nemo, Ronni, Eden ja Joone lähtevät epätoivoiselle pelastusmatkalle saada kaverinsa ehjänä takaisin. Asiaa ei auta tulisen lohikäärmeen ja kameleontin nahistelu Unnasta ja Joonen häviäminen heti metsästäjäkaupunkiin päästyä.

Unnasta en oikein tässä kirjassa välittänyt, vaan keskityin Jooneen. Unna sahasi miesten välillä, ja minusta se vain tuntui väärältä. Joone taas ihastui täysin ja oli lumoavaa lukea sinänsä sisäisestä taistelusta, mitä Joone kävi ihastuessaan metsästäjään, ja miten pitäisi toimia ja kuinka kaikki oli niin luonnon vastaista.

Tunnelma on muuttunut vakavammaksi sitten Käärmeenlumoojan ja Piraijakuiskaajan jälkeen. Tosin hyvä asiahan se on, koska kyse on vakavammista asioista. Toisekseen kirjan tunnelmaan ei olisi sopinut niin kirkas huumori, kuten aiemmissa teoksissa. Kyllähän tässäkin huumoria on mutta osa menee jo mustan huumorin puolelle. Kirjan miljöönä toimiva Venorin kaupunki on synkkä ja epätoivoa pursuava kaupunki, joka vahvistaa kirjan synkempää teemaa. Kirjassa oli myös niin sanottua insideläppää, joille voi nauraa vasta jos on lukenut aiemmat teokset.

Jälleen ihanan persoonalliset hahmot, joista oli ihana lukea. Harmittelin, koksa ei tullut oikeastaan uusia eläimiä ja niihin yhdistettyjä luonteita, koska on ollut hauska lukea, mitä Salama seuraavasksi keksii.

"First you wanna kill me, then you wanna kiss me."

Lopussa kaikki kietoutuu kauniisti yhteen, ja oli upea seurata tätä sarjaa ja lukea sen päätös, joka oli päätä huimaava, ja minusta jotenkin hyvä lopetus kaikelle.

Arvostelu: <3<3<3<3

ps. Luin e-kirjana ja hyvin sujuu lukeminen.

Jennifer L. Armentrout: Cursed

Pitkästa aikaa taas paneuduin Armentroutin teokseen. Sain lahjaksi tabletin ja päätinkin sitten testailla, miltä tuntuu e-kirjan lukeminen. Helsingin e-kirjojen joukosta sitten poimin Cursed:n, joka on Armentroutin itsenäinen romaani ja poikkeuksellisesti hänen tuontantoonsa ei ole sarja.

Ember kuoli autokolarissa, mutta hänen siskonsa toi hänet takaisin elävien kirjoihin. Palatessaan hän toi jotain uutakin. Kyvyn tappaa minkä tai mitä tahansa elollista kasveista ihmisiin. Ember ei ole ainoa, joka tietää hänen ja siskonsa kyvyistä. ja ehkei autokolari ollutkaan vahinko? Ja miten luottaa ihmisiin, jotka ottavat hänet ja hänen siskonsa siipiensä suojaan tai oikeastaan vangeiksi.

Emberin hahmoa oli käsitelty loistavasti, sillä kyky tappaa kosketuksesta on aika vastuullinen kyky. Pitää varoa ja toisaalta kyky on voimakkaimpia. Myös Emberin vahingossa tappaessa oli hänellä kuitenkin jonkin asteen hyvä tunne. Eli ei täysin hyvä ei täysin paha. Olinkin jo kyllästynyt YA kirjojen melkein täydellisiin hahmoihin, mutta Emberissä oli omalla tapaansa jotain pahasti vinksahtanutta. Ärsyttävän vainoharhainen Ember on. Jokainen on vihollinenja kehenkään ei voi luottaa.

En pitänyt kliseestä, joka laittoi punaisen kankaan silmieni eteen. Tottakai pitää olla komea Hayden, joka haluaa uhrata kaiken Emberin puolesta, ja kykenee kestämään Emberin kosketusta tietyn aikaa kuolematta... Ei kliseisempää voikkaan olla. En myöskään pitänyt siitä, kuinka leikiteltiin koko ajan kylmää ja kuumaa, joka tuntui turhalta säädöltä.

Jotenkin kirja tuntui kuvaukseltaan hyvin värikkäältä, kuin ympäröivä maailma olisi väritetty kirkkain sävyin.

"I glanced at my reflection and forced a smile. It was broken." - Ember

Arvio on todella alhainen koska en voinut olla vertaamatta teosta Armentroutin muuhun tuotantoon, joka tähän teokseen verrattuna on ylivertaista. Kuitenkin teos veti mukaansa. Yrittää olla nuorten trilleri? 

Arvostelu: <3<3

Jandy Nelson: I'll give you the sun

Sykähdyttävää tekstiä joka yksilöllisellä tyylillään vaikuttaa lukijaan peruuttamattomasti.

Kaksoset Noah ja Jude ovat olleet aina erottamattomia, mutta elämä vie heidät erilleen. Pystyvätkö he korjaamaan välinsä, vai pahentavatko he vain tilannetta?

Kuten kirjan alaotsikko "Rakkaus on vai puolet tarinaa" sanoo , niin tässä kirjassa se on totta. Romanssit ovat kyllä suuressa osassa ja rakkaus myös, mutta kirjassa on kyse paljosta muustakin, kuten perheestä, omasta minästä ja erilaisuudesta. Omalla tapaa on kyse myös kasvukertomuksesta ja oman minänsä hyväksymisestä.

Kirja kertoo Noahin näkökulmasta, kun tämä on 13 ja Juden näkökulmasta, kun tämä on 16. Toteutus on nerokas, sillä Noah ei tiedä vielä mitä on tulossa, ja Jude vaikka tietääkin niin lukija ei osaa täyttää kaikkia aukkokohtia. Näin syntyy palapeli, jota täytetään hitaasti mutta varmasti palapalalta yhtenäisemmäksi ja kirjan luettua olo oli, kuin kaikki palaset olisivat löytäneet oikean paikkansa. Tunne oli hyvin miten sen sanoisi tyydyttävä.

"No one's gonna find out. Don't worry," I whisper, not caring if everyone in the whole world knows, not caring about anything except more now him and me under the open sky as thunder cracks and the rain comes down. -Noah

Kirjan ulkoasu on hyvin mielenkiintoinen. Teos on kokonaan keltainen kirjaimellisesti ja tekstin seassa on ikään kuin maalauksen jälkiä ja joistain sanoista on tehty kohosteisia kyseisellä musteella, kuten "I, Sank, All, The way, Down.", joka korostaa vajoamista ja kaiken menetystä. Muutenkin kirjassa on leikittelyä sanoilla ja sillä, miten tekstin voi asetella. Rakastuin myös Nelsonin tapaan kuvata rakkautta ja ihmisiä ja heidän välisiä tunteitaan. Ne ovat kuin silmien edessä syntyvä maalaus.

Rakkautta ja suhteita kirjassa on monenlaisia, kuten isä ja poika, äiti ja tytär, tyttö ja poika ja poika ja poika. Kyseinen poikien välinen rakkaus oli kirjassa hämmästyttävällä tavalla kuvattua, ja se oli syvää kaipuuta ja hullaantumista. Ihan perinteinen romanssi oli luotu niin, että se oli kaikkea muutakuin perinteistä. SE oli kaunista ja ihmeellistä, ja kuinka tuntui kuin kohtalo olisi sen niin halunnut.

 "They do make love stories for girls with black hearts after all. They go like this." -Jude

Kirja on kaunis kertomus rakkaudesta ja romanssina aivan omaa luokkaansa. Tätä voi suositella aivan kaikille! Ja kaikkien tosiaan pitäisi lukea kyseinen kirja, jos pitää romansseista!

Arvostelu: <3<3<3<3

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Kirjaimellisesti moniulotteinen kertomus, joka minusa kuvaa ainoastaan sitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Jokaisella valinnalla elämässämme on merkitys, niin arvattava kuin arvaamatonkin.

Teos kertoo Antista ja tämän eri elämän vaiheista, joissa käy ilmi hänen erilaiset valintansa. Kuinka niihin valintoihin sotkeutuu tunteet, jotka lukitsevat välillä henkilöhahmomme paikoileen. Riippuen siitä millainen ihminen hänestä on kasvanut, valintojensa vuoksi hän on välillä puoleensa vetävä ja välillä ihminen, jota ei haluaisi tuntea.

Sain kirjan lahjaksi ystävältäni, ja en ole aiemmin Valtoselta lukenut yhtäkään teosta, mutta koukutuin heti. Hän kirjoittaa yksityiskohtaista teksitä joka vie mukanaan. Hän ei jätä liikaa isoja kysymyksiä auki ja nekin kohdat, jotka täytetään mielikuvituksella piirtyvät kirkkaasti mieleen. Toisaalta taas Valtosen teksti on kui vesivärimaalaus se liukuu asiasta toiseen ja antaa sijaa omille päätelmille, eikä sano asiaa ääneen. Kuten Antin ollessa lomamatkalla vaimonsa kanssa. Ehkä ero sittenkin oli parempi. Ehkä siitä vasta alkaa elämä.

Ainoa ongelma minulla oli kirjan kanssa se, että tuntui kuin aina elämässä olisi jotain väärin tai vinossa, kuin koskaan se ei olisi tarpeeksi hyvää tai että Antti pystyisi löytämään onnensa tai olmaan edes hetken onnellinen. Ehkä siitä onkin kyse. Kirjailijan tapa sanoa, että ihminen ei ole eikä tule olemaan onnellinen. Jos se ei itsestä ole kiinni niin se on muista. Tulevaisuutemme ei ainoastaan ole kiinni yksin meistä ja vaikka kuinka tavoittelisimme tuota onnen hippua se karkaa käsistämme joka kerta.

Toinen on, että toista mahdollisuutta ei ole. Antti on kirjassa tehnyt eri elämän vaiheissaan eri valintoja ja muuttanut kohtaloaan, mutta meille se ei ole mahdollista. Täytyy pitää kiinni niistä päätöksistä mitä on tehnyt ja luottaa siihen, että se on oikea päätös.

Teksti oli miellyttävää ja kirja meni hujauksessa. Jäin kaipaamaan lisää samanlaista tekstiä, joten eiköhän kirjasto jonoihin hänen kirjojaan lainaamaan.

Arvostelu:<3<3<3<

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Vettä elefanteille kertoo yli yhdeksänkymmentä vuotiaasta Jacobsta, joka elää tylsistynyttä elämää vanhainkodissa. Sirkus on tulossa kaupunkiin ja Jacob muistelee nuoruuden päiviään. Tuolloin vielä nuorena hän rakastui eläintenkesyttäjän vaimoon Marlenaan.

Siinä nopeasti tiivistettynä juoni, mutta kertomatta mitään ylimääräistä. Kerronta on hyvin sujuvaa, eikä päähenkilön muistelu tunnu muistelulta, koska tarinaa kerrotaan, kuin se tapahtuisi nyt. Tavallaan kirjailija kelaa menneisyyteen kuin vanhus muistiaan ja käy tapahtumat läpi niin kuin ne muistaa. Kerronta on sulavaa, jota kuitenkin rikkoo sopiva määrä kielenkäyttöä ja ihmisen omaa brutaaliutta niin, ettei kirja käy tylsäksi tai kuva sirkuksen kovasta elämästä näy.

Vettä elefanteille ei ole kertomus loistokkaasta sirkuselämästä, vaan sen todellisuudesta. Joskus jäädään ilman palkkaa, joskus heitetään ihmisiä pois liikkuvasta sirkusjunasta, joskus menetetään ne meille läheisimmät.

Omalla tapaa päähenkilömme Jacob on itse oikea sirkus. Hän näyttää ulospäin toisenlaiselta. Hän estää tunteitaan näkymästä ja ajatuksiaan ääneen sanomasta. Päänsisällä oikea hullun mylly. Välillä Jacobin päätökset arveluttivat, mutta lopulta ne olivat ymmärrettäviä. Aika sisukas hän on, vaikka tuntuu että liian monta kertää hän työntää päänsä pusikkoon ja yrittää olla näkemättä totuutta.

Juoni kantaa alusta loppuun hyvin, vaikkakin alun takauma voi olla hyvinkin epäselvä ja se selkenee lopullisesti vasta kirjan lopussa. Omalla tapaansa kirja on selviytymis tarina, sekä samalla rinnakkaisen nykyajan vuoksi se, että vanhuus ei välttämättä tee ihmisestä heikkoa, vaan se että mieli on heikko.

Pidin kirjasta ja se teki vaikutuksen. Jäin hieman sanattomaksi ja siksi tuntuu, ettei kirjasta ole paljon sanottavaa. Niin moniulotteinen kirja on. Kuitenkin lopulta melko kevyttä lukemista ja meni aika hujauksessa.

"Eilen sinä sanoit että tarvitset minua. Et maininnut sanaa rakkaus, 

joten tiedän vain mitä minä itse tunnen." -Jacob

Arvostelu:<3<3<3

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt oli kirja, jonka olisi halunnut sulkea ja jättää lukematta. Tai oikeastaan aihe on sellainen, jolta haluaisi sulkea silmänsä eikä haluaisi uskoa, että tällaista tapahtuu. Kyseessä on vaikuttava teos, joka ei kuitenkaan saanut minua kunnolla otteeseensa.

Jasmin on ihan tavallinen cheerleadingia harrastava tyttö uusi kouluvuosi edessään. Mitäköhän tänä vuonna tapahtuu? No mitä Jasmin ei tiedä on, että hän saa uuden ystävän ja he päätyvät yhteistuumin töihin lemmikkikauppaan. Muutaman viikon kuluttua he pääsevät lemmikkikaupan oikeaan bisnekseen, joka heille alkaa suihinotolla. Tästä siirrytään sylitanssiin ja seksiin.

Bisnes toimii Lidon auktoriteetillä, joka pitää myös kaikki hiljaisina, mukaan lukien silloin, kun klubilla syttyy tulipalo ja kaksi tyttöä katoaa. Toinen löytyy kuolleena ja toinen tyttö Jasmin vain katoaa. Mitä muut eivät tiedä on, että hänet kidnapattiin pieni valkoinen chinchilla kani kainalossa.

Kirja kertoo Jasminin tarinan, mutta myös yhden työntekijän sekä äidin maanantai päivän kun hän sai tietää tyttärensä kadonneen. Omalla tapaansa kirja on sairas kertomus ja on kammottavaa, kuinka Jasminilla syntyy ajan myöntä kiintymys kidnappaajaansa eli kyseessä on Tukholma syndrooma.

Kirja oli vaikuttava, mutta sen raakuuden ja raadollisuuden vuoksi en pitänyt kirjasta. En tiedä miksi minulle tuli kirjaa lukiessa sellainen olo kuin, että kaikki seksi olisi sairasta ja ällöttävää. Kyllä lapsiporno on, mutta tuntui kuin kahden aikuisen ihmisenkin välinen seksi olisi vierasta ja inhottavaa. Tämä tuli ehkä minulle kirjan äidistä ja hänen yhden illan jutustaan. 

Yllätyin, kuinka tarkka kirjailija oli. Hän tiesi tamagotcheista ja cheerleadingista yksityiskohtia, joita itse osasin arvostaa ja ymmärtään, koska minulla on tamagotchi ollut ja cheerleadingiakin tullut harrastetuksi. Näm pienet yksityiskohdat juurruttivat hyvin tekstiin ja tämä fiktiivinen tarina mukautui ja muuttui osaksi faktaa, mikä sinänsä oli pelottavaa. En pitänyt äidin maanantai päivästä, kun hän selittää gynegologisia termejä ja valittaa työstään.

Kirja oli hyvä, mutta aiheensa vuoksi etova. Kirjailija on rohkeasti ottanut esiin asian, jolta usein suljetaan silmät ja ajatellaan, ettei sitä ole.

Arvostelu: <3<3<3

Carolly Ericson: Minä, Marie Antoinette

Onpas pitkä aika kun olen viimeksi päivittänyt. Valitettavasti on mennyt pääsykokeisiin lukiessa ja uudessa työssä, niin ei ole blogia ollut aikaa kirjoitella, mutta eiköhän se tästä taas lähde käyntiin. Muutama arvostelu rästissä ; )

Eli luin fiktiivisen kertomuksen Marie Antoinetten ranskan kuningattaren elämästä. Kirja oli hyvin saman tyylinen kuin Minä Katarina, joka on Venäjän keisarinnan elämästä kertova kirja. Kirja oli ihan hyvä, mutta loppujen lopuksi hyvin kevyttä lukemista. Seuraa tavallista historiallisen nais henkilön hovi draamaa, eli juonittelua ja salarakkaita.

Marie Antoinette kasvatettiin kuuliaiseksi, mutta jo pienestä hänellä on ollut oma pää ja sydän, ja hän mieluummin kuuntelee niitä, kuin muiden ohjeita ja kehotuksia. Marie Antoinetesta kasvoi kaunis nuori neiti ja Itävallan arkkiherttuana hänet valmisteltiin morsiammeksi Ranskan tulevalle kuninkaalle, jotta voitaisiin luoda suhde kahden valtion välille. Marie Antoinette on innoissaan, ja innostus ei laske, vaikka hänen tuleva miehensä on vasta poikanen ja vähän omalaatuinen. Pääseehän hän Ranskan hoviin.

Ranskassa on paljon juonitteluja ja Antoinettelle sydän vie enemmän kuin järki. Tosin Antoinette järjestää kohtaamisensa salattuna ja hyvin suojassa. Huhuja voi tulla, mutta niille ei löydy todisteita. Pahin ongelma on kuitenkin, ettei Ludvig hänen miehensä ole yhtään innoissaan aviollisista toimenpiteistä, joiden pitäisi suoda heille lapsi ja ilman lasta ei ole perillistä ja ilman perillistä, muut voivat vielä havitella kruunua itselleen.

Kirja oli mielenkiintoisesti kirjoitettu ja se oli aika ajoin nopea tempoista luettavaa, kuitenkaan se ei iskenyt sydämmeeni, sillä Antoinetten rietastelu ja vastuuttomuus välillä ottivat päähän. Ymmärsin kyllä, ettei Ludzig todellakaan ollut helpoin mies ja oli hyvä, että he lopulta saivat perillisiä, mutta oli se kovan työn takana. Tämänkin "parantumisen" jälkeen Antoinette jatkoi suhdettaan vanhaan tallirenkiinsä sekä komeaan ruotsalaiseen upseeriin.

Marie Antoinettella oli paljon valoisaa kautta, mutta kun oli surullista ja synkkää niin tuntui, ettei valoa koskaan tulisi. Antoinette jaksoi silti toivoa ja minusta alun pikkutytöstä lopun lähetestä hänestä kasvoi aina vain vahvempi. Hänen nähdessään kuolemaa ja ollessaan vankina ja kuoleman pelossa hän silti kohtasi ihmiset. En silti pystynyt samaistumaan hahmoon. Kirjaa on myös surullista lukea, sillä ei voi kuvitella kirjalle ihanaa loppua ja että Antoinette pääsisi upseerinsa kanssa jatkamaan vanhoille päiville, koska tietää, kuinka Antoinetten elämä päättyy. Giljotiiniin.

Arvostelu: <3<3<

Jay Crownover: Rule

Ahh... Ihana kirja! Tarttui käteen vahingossa Akateemisessa kirjakaupassa. Silmäni kohdistuivat kanteen, joka oli minusta lumoava. Kaikenlisäksi kannen teksti oli kuin minulle luotu.

En ole lukenut montaa kirjaa, joka on täysin luonnollinen, eli ei sisällä mitään fantasia tai dystopiaa. Useimmiten on edes dystopia kirja. Tuntuu nimittäin, että ns. tavallisest kirjat ovat tylsiä, vaikka tässä kirjassa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa luin kirjan yhteen menoon ja kirjan tarina kantoi loistavasti.

Rule kertoo Rulesta ja Shawista, jotka ovat kuin yö ja päivä, vai ovatko? Shaw on rikkaasta perheestä, mutta hänen perheessään ei ole rakkautta. Shawilla on aina olut parhaat arvosanat ja hän tietää mitä tekee. Rule taas on naistenmies ja tatuointi taiteilija. Lävistyksiä on paljon ja paikoissa, joissa ei kuvittelisi niitä olevan. Kaksi hyvinerilaista ihmistä, jotka kuitenkin vetävät toisiaan puoleensa, vaikka heidän maailmansa olisivat sitä vastaan.

Rule on ärsyttävä ja ilkeä, mutta hänen kaksoisveljensä kuolema jo vuosia sitten vainoaa häntä yhä. Eikä ihmekkään. Kuitenkin lukijana minua häiritsi, että hän piti kiinni siitä, että hänen veljensä oli rakastanut Shawia ja siksi ei pystynyt antamaan itselleen oikeutta koskea tuota täydellistä olentoa.

Shaw on minusta vahva persoona, mutta ehkä haluaa miellyttää muita liikaa, kuten vanhempiaan. Shawin näkökulmasta oli ihana lukea, ja hänen yksipuolisesta rakkaudestaan. Oli suloista, kuinka hän asetti itsensä haavoittuvaiseksi, ja se teki minusta Shawista vahvemman. Hän uskalsi ottaa riskin.

Muut henkilöhahmot oltiin rakennettu myös hyvin, ja jatko-osat kertovatkin sitten eri hahmojen näkökulmasta ja heidän tarinoistaan. Tämä kirja oli kuitenkin hyvö, sillä tämä ei ole nuorten kirja, joka päättyy viimeisen hetken suudelmaan, vaan antaa säväreitä koko kirjan ajan. Seksikohtaukset ovat upeita! Hauskaa on myös, että kirja kertoo molempien Rulen ja Shawn näkökulmasta tarinaa ja näyttää molempien puolien mielipiteet.

Itsellä oli vähän vaikea hetki ja tämän kirjan tilanteet muistuttivat siitä, että asiat voivat järjestyä. Eivät ehkä juuri niin kuin itse olet suunnitellut, mutta jotenkin. Aina elämä ei ole ruusuilla tanssimista, en kyllä koskaan ole kyseistä sanontaa ymmärtänyt, sillä ruusuissa on piikit, mutta kaikesta selvitään. On opittava selviämään. Luin kerran runon, jossa sanottiin, että aika parantaa haavat, mutta jos aika parantaa haavat ei haavoja koskaan ollutkaan. Minusta sen runon sanoma oli omalla tavallaan musertava, mutta oikeassa. Se toimii minusta hyvin tähän kirjaan, sillä vaikka ajan myötä helpottaisi tulee haava olemaan aina muistoissa tai piikkinä lihassa.

Kirja myös avasi silmäni, sille että emme tiedä toisen ihmisen tarinaa. Emme voi arvostella, jos emme tiedä. Olisi myös hyvä katsoa ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä yrittää muuttaa sitä mitä hän on.

"I understand what you meant about those closest to you hurting you the most now." -Rule

Arvostelu: <3<3<3<3 (suosittelen)

Jenny Han: To all the boys I've ever loved before

Lara Jean on aina ollut omissa mielikuvitusmaailmoissaan ja ihastunut poikiin, jotka ovat hänen tavoittelemattomissaan. Näihin kuuluu Peter, joka on koulun suosituin poika ja aina varattu, eräs homoseksuaali, kirkkoleirin sankari, rikas poika, sekä hänen siskonsa poikaystävä. Kaikille heille hän on kirjoittanut kirjeen rakkauden päätyessä. Hän on purkanut sydämmensä kirjeisiin, mitä on heissä nähnyt ja mikä sai rakkauden sammumaan. Kirjeitä ei ole tarkoitettu kellekkään muulle kuin hänelle itselleenvarsinkaan pojille. mutta joku laittaa kirjeet postiin ja ne päätyvät kaikille pojille joita hän koskaan on rakastanut.

Tästä seuraa hullun mylly, ja säilyttääkseen (menettääkseen) kasvonsa siskonsa poikaystävän edessä hän hyppää ensimmäisen tutun kaulaan ja se sattuu olemaan Peter. Tästä seuraa väärinkäsitysten ja sattumusten sarja, joka johtaa Lara Jeanin ja Peterin feikki suhteeseen. Mitäköhän sitten tapahtui?

Lara Jean on vähän omissamaailmoissaan oleva tyttö. Hänellä on huikea mielikuvitus, ja hän tuntuu hikipinko siskoonsa Margottiin verrattuna vähän höpsöltä, jopa pikkusisko Kitty osaa olla tomerampi kuin tämä, vaikka onkin lapsellinen. Kirjassa ei ensi alkuun edes tajua, että Lara Jean on ihastunut vain poikiin joita ei voi saada. Tämä tulee mielenkiintoisena faktana erään riidan aikana. Vaikka vaikuttaa sitlä, kuin Lara Jean osaisi myös tehdä asioita eikä vain ajatella niitä, loppujen lopuksi hän on pelokas hahmo ja pelkää omista maailmoistaan pois siirtymistä.

Peter oli hauska hahmo. Hän ei ollut tyypillinen poikaystävä ja no eihän hän edes oikeasti ole Lara Jeannen poikaystävä. Peterissä ensialkuun on vain tavallisen urheilijapojanpiirteitä kuten puolikas virne, joka on kuin liimattu naamaan. Kuitenkin taustojen alkaessa selvitä on mielenkiintoista, millainen hän halutessaan voi olla.

Kirjailijalla on kyllä hallussaan asujen kuvailu sekä ruokien kuvailu. Vesi herahtaa kielelle kun lukee tätä kirjaa. Toinen missä Kirjailija on hyvä niin ihmisten kuvailussa. Hän osaa upeasti rakentaa ihmiselle menneen ja nykyisyyden. Hän saa kaiken tuntumaan uskottavalta. Ainoa ongelma kirjaa lukiessa minulla kuitenkin oli, että Lara Jeanin perhe eli hyvin vauraasti siihen nähden, että heidän äitinsä on kuollut ja isä työskentelee kätilönä. En vain tiedä kuinka paljon Amerikassa siitä työstä maksetaan.

Perhe suhteiden rakentaminen on luonnistunut kirjassa hyvin, ja rakkaussuhteen muodostuminen tapahtuu kuin pikku hiljaa. Ensin kielletään sitten hyväksytään. Kuitenkaan en huomannut henkilökemioiden kipinää. Toivoin, että se olisi vain alussa, mutta tilanne ei minusta muuttunut. En myöskään pitänyt tyypillisestä Amerikkalaisesta teinidraaman sävystä, joka kirjan lopussa oli. Loppu tuli kuin rysäyksessä, mutta liian nopeasti. Luin nimittäin kirjan putkeen niin, että lopetin sen viideltä aamulla, eli oli hyvä kirja.

Rakastin ja vihasin kirjan loppua. Se on niin epämääräinen ja jättää lukijalle valinnanvaraa, että miten kirja päättyy. Se on omalla tavallaan raivostuttavaa, sillä mitä vain voi siitä seurata, mutta toisaalta ihanaa kun saa käyttää omaa mielikuvitusta ja luoda oman täydellisen loppunsa.

"Hey, I'm sorry I didn't show up on your doorstep with flowers and profess my undying love for you, Lara Jean, but guess what, that's not real life. You need to grow up," -Peter

Kyseisessä quotessa on raaka totuus meille kaikille. Ei se rakkaus tule ovelle, vaan sitä vastaan täytyy mennä.

Arvostelu: <3<3<3<

ps. kirjan kannesta ei löydy kustantajalta kuvaa, joten en voi sitä laittaa.

Rosamund Hodge: Cruel beauty

Tarina kohtalosta, vihasta ja rakkaudesta. Nyx on kasvatettu lapsesta saakka demoni kuninkaan vaimoksi ja murhaajaksi. Nyx on oppinut vihaamaan kohtaloaan ja peittämään tunteensa. Hän ei voi kuitenkaan mitään häntä kalvavalle kateudelle. Hänen siskonsa on ollut aina turvassa ja suojassa, eikä hänen ole koskaan tarvinnut huolehtia mistään, kuten tulevan sulhasensa murhasta. Hääpäivän koettaessa ja hänen menessä lumottuun linnaan, joka jatkuvasti muuttaa muotoaan on keinot vähissä, kun pitäisi löytää kuolemattomaksi julistetun demonin heikkous.

Tämä on uudelleen kerronta  kaunottaresta ja hirviöstä. Kirja on lumoava ja linna on mitä ihmeellisin. Tarina kantaa hyvin ja ottaa huomioon lukijansa. En voinut olla rakastumatta Nyxiin, joka ei muiden YA romaanien päähenkilöiden lailla ollut täydellinen ja vihaa kantamaton. Nyx on kateellinen ja jääräpäinen, mutta kuitenkin osaa käyttää omaa päätään. Mitä Nyx oppii, niin viha ja rakkaus kulkevat käsikädessä, ja niiden raja on hiuksen hieno.

Oih! Rakastin Demoni lordia! Hän on häijy, ilkeä ja kiero, mutta kuitenkin hän on kaikessa kauheudessaan oikeudenmukainen. Ihmiset tulevat ja pyytävät häneltä palveluksia ja demoni tekee sopimuksen. Usein sopimus päättyy ihmisen osalta huonosti, ja sen vuoksi demonia vihataan, koska hän "huijaa". No mutta mietitäänpäs. Nämä ihmiset jotka tulevat pyytämään palvelukisa. He pyytävät toisen ihmisen vaimoa, he pyytävät murhaa ilman, että heidän käsiään liattaisiin. Ihmiset pyytävät mitä itsekkäimpiä asioita miettimättä muita. Ahneudessaan ihmiset suostuvat kauppoihin, vaikka tietävät sen koituvan kohtaloksi. Ihminen on sokea omille heikkouksilleen.

Pidin linnasta, koska se oli aina erillainen. Kuvaukset huioneista olivat kauniita ja mitä kiehtovimpia. Kirjasto oli ihastuttava ja linnan paljastaessa salaisuuksiaan pala palalta ja asian valaistuessa tuli vain tyrmistys. Kamaluudessaan se on ovelaa. Ihmisen heikkous on todella suurta, ja pelko on niistä suurin.

Demonin ja Nyxin suhde oli ihana. Nyxin puolelta se oli täyttä vihaa, mutta demonin puolelta mielenkiintoa. Nyxin kuitenkin ymmärtäessä, että vaikka hänet on kasvatettu tappamaan, hän voi tehdä omat päätöksensä. Hänen ei tarvitse kuunnella enää kuin itseään. Hänen ei tarvitse olla kohtalon orja.

Kirjasta haluaisin sanoa vielä, että se vei täysin mukanaan. Luin sen yhteen syöttöön, ja minulla meni kolmeen yöllä, nukahdin ja heräsin yhdeksältä lukemaan kirjan loppuun. Kirjan maailma tempaisee mukaan ja henkilöhahmot ovat samaistuttavia. Kirjan kansi on ainutlaatuinen! Kirja on kaikenlisäksi yksi osainen! Toinen osa on samassa maailmassa, mutta henkilöhahmot eivät tapaa tai liity toisiinsa. Eli välitytään tältä trilogia villitykseltä!

"But we'll pretend we know how to love." -Nyx

Arvostelu: <3<3<3<3

Tähän kirjaan minusta sopii Chisun kappale kohtalon oma, koska tarinassa Nyx oppii oman kohtalonsa ja sen tempaukset ja ettei tämän täydy olla niiden orja.